27.06.2003

Susanna Paasonen

Erityisyyttä, edistysuskoa ja amnesiaa

- Internet-tutkimuksen hankalat määritelmät

Ensi katsomalta internet-tutkimus tuntuu helpolta, jopa itsestään selvältä käsitteeltä: kyseessä on mitä ilmeisemmin internetin, globaalin tietoverkoston, tutkimus. Mutta jos internet nähdään erilaisten teknisten sovellusten, käyttökulttuurin, työkäytänteiden, tuotannon ja kulutuksen areenojen yhdistelmänä ja internet-tutkimus yhtä lailla käytettävyystutkimuksena, teknisenä kehitystyönä, mediahistoriallisena tutkimuksena, käyttäjähaastatteluina kuin teoreettisena spekulaationakin, on kysymys huomattavasti vaikeampi. Kaiken lisäksi internetiä koskevat eri tutkimus- ja toiminta-alat eivät välttämättä jaa yhteistä käsitteistöä tai edes keskustele toistensa kanssa.

Omalla kohdallani kysymys on akuutti, sillä olen viime vuosien aikana tullut esitelleeksi itseäni paitsi mediatutkijana, naistutkijana ja kulttuurintutkijana, myös internet-tutkijana. Jo itsemäärittelyni huomioiden on paikallaan pohtia, mitä internet-tutkimus tarkoittaa ja mistä lähtökohdista sitä on määritelty.

Avaan seuraavassa internet-tutkimuksen määritelmiä ja merkityksiä. Pohdin niin internet-tutkimuksen sijaintia mediatutkimuksen viitekehyksessä, käsitteiden ja nimikkeiden määrittelyä ja sen seurauksia kuin myös tutkimusalan muodostukseen, määrittelyyn ja itseymmärrykseen liittyviä kysymyksiä. Temaattisesti tekstini jäsentyy kolmeen osioon, joista ensimmäinen keskittyy internet-tutkimuksen määritelmään, toinen laajemmin uuden median ja kyberkulttuurin käsitteisiin ja kolmas aikakausien ja ajallisuuden kysymyksiin. Pyrkimyksenäni ei ole tuottaa kiinteitä määritelmiä internet-tutkimuksen ”olemuksesta” vaan pikemminkin pohtia niitä ehtoja, joita tutkimusalan määrittelyyn ylipäätään liittyy.

In-ter-net + tut-ki-mus

Internet-tutkimus voidaan ymmärtää (vähintään) kahdella eri tavalla: ”internet-tutkimuksena” (Internet studies), joka vertautuu televisio- tai elokuvatutkimuksen tapaisiin vakiintuneisiin (median kautta määrittyviin) tutkimuskenttiin, tai ”internetin tutkimisena” (Internet research), joka voidaan ymmärtää yleisterminä internetiä eri tutkimusperinteissä tarkastelevalle ja hyödyntävälle tutkimukselle. Ensimmäinen termi viittaa tutkimusalan luomiseen, jälkimmäinen erilaisten tutkimustyökalujen luomiseen poikkitieteellisessä viitekehyksessä. Määrittelyjen välisestä erosta huolimatta niillä on kuitenkin tapana liudentua (ks. Jones 2002).

Internet-tutkimuksen käsitteessä voidaan nähdä lähtökohtainen ongelma, sillä se määrittää tutkimuskenttää yhden välineen mukaan ja varassa, vaikkei tämä väline ole tutkimuskohteena erityisen selvä tai selkeä. Internet viittaa niin tiedonhallintaan, koodaukseen, puhelinteknologiaan kuin populaarikulttuuriinkin, ja tutkijat ymmärtävät sen perustavanlaatuisen erilaisilla tavoilla: yksille se edustaa vaihtoehtoisen olemistavan mahdollistavaa kyberavaruutta ja yhteisöllisyyttä (Turkle 1997; Stone 1996), toisille retorista, kommunikaation, julkaisutoiminnan ja määrittelyjen tuottamaa tilaa (Nakamura 2002), mediateknologiaa (Winston 1998; Abbate 1999) tai käyttökulttuureissa hahmottuvaa välinettä (Miller & Slater 2000).

Tutkijoita jakaa myös suhtautuminen www:iin. 1980-luvun tekstipohjaisia tietoverkkoja tutkineet näkevät usein webin internetin kaupallistumisena ja sen demokraattisen potentiaalin menetyksenä, kun taas webin tutkijat hahmottavat internetiä pikemminkin sen nykyisten ilmenemismuotojen, tuotanto- ja käyttökulttuurien kautta. Tekstipohjaisen ja graafisen internetin vastakkainasettelu on arvoladattu: vastakkain ovat avoimen ja kumouksellisen median lupaukset ja monimuotoisuudessaan hahmoton, kaupallisten ja poliittisten halujen leimaama väline (vrt. Winston 1998, 333-335). Onkin selvää, että tutkimusten tuottamat mediaymmärrykset poikkeavat melko lailla toisistaan, vaikkei niiden lähtökohtia aina tehdäkään näkyviksi.

Mikäli internet-tutkimus ymmärretään suppeasti, rajautuvat laajemmat mediakulttuuriset viitekehykset ja ilmiöiden rinnakkaisuudet sen kentästä. Tällaisiin ”rajatapauksiin” lukeutuvat muun muassa mediakonvergenssi (esim. television ja internetin funktioita yhdistelevän digitelevision kohdalla), pelikulttuurit ja mobiiliteknologia. Vaikka nämä liittyvät elimellisesti internetin tutkimukseen, eivät ne välttämättä mahdu internet-tutkimuksen määritelmään. Toisin sanoen on olemassa vaara, että internet-tutkimuksen kirjaimellinen määrittely johtaa mediaerityisyyteen tilanteessa, jossa internet ei ole erityisen selkeä ”oma mediansa”.

Tieteenalamäärittelyillä on ollut tapana seurata medioiden välisiä erontekoja (kuten elokuva-, televisio- tai kirjallisuudentutkimus) ja, kuten Mikko Lehtonen (1999) toteaa, vastaavaa erottelua sovelletaan myös digitaalisen median tutkimuksessa. Ongelmana onkin, etteivät mediasta toiseen kierrättävät, monessa mediassa vaikuttavat ja laajemmat mediakulttuurin ilmiöt mahdu tällaisiin tutkimusalamääritelmiin. Jos multimodaalisuus nähdään Lehtosen tavoin mediakentän yleismääritteenä, näyttäytyy ”puhtaan” välinespesifi lukutapa ja tutkimusalamäärittely melkoisen mahdottomana.

Jäykän mediaspesifin määrittelyn vaarana on yksisilmäisyys ja (sen tuottama) perspektiiviharha, jossa mediakulttuurin kenttä jakautuu ilmeisen loputtomiin eri lokeroihin. Vaikka tällainen median laatikkoleikkimalli saattaa olla taktisesti hyödyllinen eri tutkimusperinteiden aseman puolustamisessa ja kehittämisessä, se johtaa laajasti sovellettuna keinotekoisen palikkatestimäisiin asetelmiin, joissa tutkimuskohteet eivät voi ylittää kehysten rajoja. On kyseenalaista, millaista mediatutkimuksellista tietoa tällaisista lähtökohdista voidaan tuottaa.

Internet-tutkijoita, onko heitä?

Kansainvälinen internetin tutkijoiden yhdistys, Association of Internet Researchers (AoIR), perustettiin vuonna 1999. Se järjestää vuosittaista konferenssia ja ylläpitää sähköpostilistaa ja verkkosivustoa. Lisäksi yhdistys on tuottanut internet-tutkimukselle eettistä ohjeistoa ja edesauttanut kokoavien julkaisujen syntymistä – ja siten ylläpitänyt periaatettaan internet-tutkimuksen edistämisestä ja monitieteisen dialogin synnyttämisestä. Seuran järjestämiin konferensseihin osallistuu muutama sata tutkijaa vuosittain. Internetiä tutkiviksi tai internet-tutkijoiksi itsensä tunnistavia näyttäisi siis olevan olemassa, etenkin Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa.

Internet-tutkimukseen identifioituu kuitenkin lähinnä vain tiettyjen tieteenalojen edustajia, etenkin viestinnän, sosiologian, psykologian, antropologian, politiikantutkimuksen ja kirjallisuustieteen taustoista. Näenkin yhtenä tutkimusalamäärittelyyn liittyvänä ongelmana sen, että internet-tutkijat ovat kiinnostuneet melko rajatuista tapausesimerkeistä ja kysymyksistä, joihin lukeutuvat mm. virtuaaliyhteisöt, verkkoviestinnän kieli ja merkistö, identiteetti ja itsen esittäminen, e-demokratia, kansalaisvaikuttaminen ja tietoyhteiskunta, verkko-oppiminen, hyperteksti ja verkkotaide, aktivismi ja internetin käyttöä säätelevät sosiaaliset tekijät. Vaikka tutkimus on usein moni/poikkitieteistä yhdistäessään yhteiskuntatieteitä ja humanistista tutkimusta, tutkimuksellisia rajoja venytetään harvemmin teknis-taloudellisen kehitys- ja tutkimustyön suuntaan.

Internet-tutkimus -käsitteen loppupuoli viittaa ennemminkin tutkimuksen kuin tieteen viitekehykseen (”studies” vs. ”science”) ja siten yhteiskunta- ja humanistisista tieteistä ponnistavaan kulttuurintutkimukseen. Näistä kahdesta yhteiskuntatieteet ovat tosin huomattavasti keskeisempi internet-tutkimuksen viitekehys, kuten perehtyminen internet-tutkimuksen metodologiaan paljastaa (Jones, toim. 1999; Wakeford 2000). Metodisina työkaluina ovat ensisijaisesti haastattelu ja osallistuva havainnointi, kun taas tekstikeskeisemmät ja käsiteanalyyttiset otteet ovat harvinaisempia. Paikoin vaikuttaa jopa siltä, että internet-tutkimukseksi ymmärretään lähinnä etnografinen tutkimus, jossa pohditaan verkossa tapahtuvan kommunikaation muotoja, mahdollisuuksia ja yhteisöllisyyden kokemuksia.

Kuten jo tämä lyhyt pohdinta osoittaa, tutkimusalamäärittely on lähtökohtaisesti vaikeaa. Yläkäsite ”mediatutkimus” tapaa olla laajuudessaan epämääräinen ja internet-tutkimus samanaikaisesti epämääräinen ja ahdas. Tutkimusalan muodostaminen – samoin kuin itsensä sijoittaminen tutkimuskenttään – edellyttää kuitenkin määrittelyä, teorian ja metodologian pohdintaa, tutkimuslähtökohtien, alan historian, tämänhetkisten kysymysten ja tulevaisuuden haasteiden kartoittamista. Vaikka määritelmien läpikäyminen saattaakin tuntua saivartelulta, on niiden puiminen tutkimuksen itseymmärryksen kannalta välttämätöntä.

Käytän itse internet-tutkimuksen käsitettä ”research”-sanan merkityksessä, internetin tutkimisena mediakulttuurisena ilmiönä. Käsite on minulle taktinen työkalu, jolla edesauttaa monitieteistä internetiin liittyvää kulttuurintutkimusta palauttamatta sitä mediatutkimuksen kenttää kansainvälisestikin hallitseviin (joukko)viestinnän (mass communication / communication studies) tai elokuvatutkimuksen viitekehyksiin. Tässä mielessä internet-tutkimus ei siis tarkoita samaa kuin verkkoviestintä, eikä se palaudu täysin myöskään ”audiovisioiden” tutkimukseen (vrt. Zielinski 1999). Taktinen nimike voi kuitenkin muodostua myös tutkimuksen rasitteeksi, mikäli sitä käytetään mediaerityisyyden rakentamiseen ja tutkimuskohteiden jäykkään rajaamiseen – toisin sanoen, tutkimuksen nurkkaan maalaamiseen.

Uusi media, digitaalinen kulttuuri, kyberkulttuuri

Internet-tutkimukselle on toki olemassa vaihtoehtoisia, tutkimuskenttää avarammin hahmottavia termejä, kuten digitaalisen median/kulttuurin tutkimus, uuden median tutkimus tai kyberkulttuurin tutkimus. Uuden median tai digitaalisuuden käyttö tutkimusalan määritelminä on yleistä, ja se mahdollistaakin internetin tarkastelun mediakulttuuristen muutosten osana, johon kuuluvat niin digitelevisio, pelikulttuuri, mobiiliviestintä kuin tietokoneanimaatiokin. Molemmat termit ovat käytössä kotimaisissa alan oppikirjoissa (Tarkka, Mäkelä & Hintikka, toim. 1995; Järvinen & Mäyrä, toim. 1999).

Uusi media ja digitaalinen kulttuuri ovat yläkäsitteitä, joiden varassa puhutaan laajasta joukosta teknisiä sovelluksia, laitteita ja niiden käyttötapoja. Uuden median käsite tulee ymmärrettäväksi suhteessa vastakohtaansa eli ns. vanhaan mediaan, vastaavasti kuin digitaalinen kulttuuri näyttää viittaavan analogiseen kulttuuriin. Yleisesti ottaen vanha tai analoginen media merkitsee printtimediaa, elokuvaa, televisiota ja radiota, joskin digitelevisio, elokuvaeditoinnin digitalisoituminen ja nettiradiot vaikeuttavat lähtökohtaisesti tällaista erontekoa. Vastakkainasettelulle pohjaavat luokittelut menettävät tehoaan myös tarkasteltaessa medioiden käyttöjä sekä tapoja, joilla ”uusi media” tulee ymmärretyksi suhteessa aiempiin ja rinnakkaisiin mediateknologioihin ja sovelluksiin. Kari A. Hintikan (1995, 2) mukaan oikeastaan ”vain tietoverkko sekä sille rakentuva kyberavaruus edustavat ’uutta mediaa’”. Mikä tämä kyberavaruus sitten on?

Kyberavaruus ymmärretään usein internetin synonyymiksi: tämä William Gibsonin fiktiosta juonnettu käsite viittaa sähköiseen ulottuvuuteen, jonne käyttäjä imeytyy. Kyberavaruus on julistettu omalakiseksi, ajasta ja paikasta riippumattomaksi viestintäulottuvuudeksi ja vaihtoehtotodellisuudeksi (Barlow 1996), mikä on johtanut sokeuteen internetin käyttöjen paikantuneisuudelle, tilanteellisuudelle ja ehdoille. Kyberavaruus on futuristinen ja spekulatiivinen rakennelma ja ajatuskuva (vrt. Mäkelä 2000), internet taas historiallinen sovellus, ja näiden kahden yhdistämisessä tulisi olla varovainen.

Kyberavaruuden, samoin kuin kyberkulttuurinkin käsite on juonnettu kybernetiikasta eli viestintää ja automaattista hallintaa sekä koneissa että orgaanisissa järjestelmissä (systeemeissä) tutkivasta tieteestä (Wiener 1999, 11-12; ks. Paasonen 2002). Perusjäsennyksenä kyber-etuliite viittaa tietokonevälitteisyyteen, tietoverkkojen ja tietokoneistuneen kulttuurin tutkimukseen (ks. Bell & Kennedy, toim. 2000). Kyberkulttuurin käsite on vakiintunut erityisesti Yhdysvalloissa uuden median tutkimuksen yläkäsitteeksi.

Kyberkulttuurin käsitettä ajava tutkija David Silver (2000) kuvaa tutkimusalan kehitystä kolmivaiheisella mallilla, joka kulkee 1) populaarista kyberkulttuurista 2) kyberkulttuurintutkimukseen ja 3) kriittiseen kyberkulttuurintutkimukseen. Ensimmäistä vaihetta leimaa journalistinen tyyli ja julkaisufoorumi, kuvaileva ote sekä uuteen mediaan liittyvien utooppisten ja dystooppisten näkymien vuorottelu. Toista astetta tai sukupolvea taas edustavat 1990-luvun puolen välin virtuaaliyhteisötutkimukset, jotka ovat muodostaneet pohjan paljolle internet-tutkimukselle (vrt. Kolko, Nakamura & Rodman 2000, 5). Kriittinen kyberkulttuurintutkimus taas kuvastaa tämänhetkistä, kulttuurintutkimukseen nojaavaa, itserefleksiivistä sukupuolen, rodun, luokan ja seksuaalisuuden kaltaisia eron merkkejä painottavaa tutkimusta. Siinä kysymyksenasettelu on laajentunut kattamaan verkkoviestinnän, digitaalisuuden diskurssit, internetiin pääsyn ja siitä kieltäytymisen sekä käyttöliittymäsuunnittelun kysymykset.

Silverin esittämä malli auttaa epäilemättä hahmottamaan internet-tutkimuksessa yleisesti tapahtuneita kehityksiä, painopisteen muutoksia ja kysymyksenasettelun laajentumista. Mutta, kuten Silver itsekin toteaa, malli on yksinkertaistava ja peittää näkyvistä sen, miten innostuneet manifestit, internetin kumouksellisuuden lupaukset, käsiteanalyyttisyys tai valtaa koskevat pohdinnat ovat olleet samanaikaisesti olemassa, mutta saaneet eri tavalla tilaa ja huomiota. Toisin sanoen internet-tutkimuksen laajempi viitekehys – kuten suhteet journalismiin, aikalaisfiktioihin, asiantuntijalausuntoihin, talouden ja teknologian kehitystä koskeviin visioihin – katoaa helposti näkyvistä.

Yy-kaa-koo: tutkimuskenttää hahmottamassa

Kolmiportaiset mallit (jotka eivät välttämättä toimi dialektisella teesi-antiteesi-synteesi-periaatteella) ovat suosittuja tutkimusalojen jäsentämisessä ja niiden kehityksen kuvaamisessa kolmen vaiheen, sukupolven tai aallon avulla (vrt. Kristeva 1993, 182-184). Kolmivaiheisissa malleissa kaksi ensimmäistä vaihetta tapaavat edustaa eri tavoilla vinoutuneita ja/tai rajoittuneita, usein toisilleen vastakkaisia lähtökohtia, kun taas kolmas edustaa joko nykyistä tai ihanteena olevaa tulevaisuuden tilaa.

Kolmijaot, kuten kategorisoinnit ylipäätään, auttavat hahmottamaan tutkimuskenttää ja siinä tapahtuneita paradigmaattisia siirtymiä, ja ne ovatkin suosittuja opetustyökaluja. Kategorisointien keskeisenä ongelmana kuitenkin on yksinkertaistaminen: erilaisten viitekehysten samanaikaisuus ja ristikkäisyys, luokitteluja vastustavat tekstit tai monitulkintaisuus eivät hevillä mahdu tällaisiin jakoihin. Lisäksi kolmivaiheiset mallit näyttävät tuottavan edistyskertomuksia, jotka kulkevat kohti oletettavasti kasvavaa kriittisyyttä ja teoreettista sofistikaatiota.

Tutkimusalamäärittelyn kannalta on keskeistä pohtia niitä ehtoja, joiden puitteissa jokin argumentti saa laajaa näkyvyyttä tai herättää laajempaa kaikupohjaa. Ei vaadi suurta mielikuvitusta todeta, että internetin ihmemaailmojen vapautta ja rajattomuutta visioineet tai internetkäytön globalisoitumisen väistämättömäksi kehitykseksi asemoineet tutkimukset ovat tukeneet tietotekniikan tuotannon ja markkinoinnin tarkoitusperiä. Vastaavasti voidaan ajatella, että internetin mahdollisuuksia kriittisesti puivat, tekno-optimismia ja teknologista determinismiä kritisoivat tai internetissä uusiutuvia valtasuhteita käsittelevät tutkimukset saivat enemmän huomiota 2000-luvun alkupuolella dot.com -kuplan puhjettua ja skeptisyyden lävistettyä laajemman internetiä ja uusmediaa koskevan puheen.

Yleisesti ottaen internetin uusia mahdollisuuksia, kumouksellista potentiaalia ja sen aiheuttamia kulttuurisia murroksia luodanneet, usein hyvin spekulatiiviset tekstit (esim. Plant 1997; Stone 1996; Turkle 1997) ovat saaneet tutkimuskentässä huomattavasti enemmän huomiota -- ja siten myös painoarvoa -- kuin internetin valtakysymyksiä ja taloudellisia ehtoja korostaneet tutkimukset (Fusco 1998; Eisenstein 1998; Nakamura 2002). Uutuuspuhe on siis myynyt uuden median tutkimuksessakin.

Uuden ajan kynnyksellä?

Internetiä ja kyberkulttuuria tarkastelevien teosten fokus määritellään usein “digitaalisen”, “sähköisen” tai “internet-aikakauden” mukaan tai suhteessa ehtoopuolelleen kääntyneeseen aikaan, kuten esimerkiksi ylä- ja alaotsikoissa Rewiring Media Studies for the Digital Age (Gauntlett, toim., 2000); Identity in the Age of Internet (Turkle 1997), The War of Desire and Technology at the Close of the Mechanical Age (Stone 1996), Bodies and Desire in the Postindustrial Age (Springer 1996), Digital Women and the New Technoculture (Plant 1997) tai Identity, Community and Knowledge in the Electronic Age (Holeton, toim. 1998). Aikakausiin viittaavat, usein jokseenkin mahtipontiset nimikkeet määrittävät tutkimusalaa ja -kysymyksiä suhteessa laajoihin teknologian, talouden ja kulttuurin muutoksiin. Useimmissa tapauksissa teokset sijoittavat itsensä uuden aikakauden kynnykselle, jonka merkeiksi internet ja muut uudet mediat asemoidaan.

Aikakausia koskeva puheenparsi yhdistyy toiseen, internet-tutkimuksen kannalta sekä haastavaan että ongelmalliseen ajallisuuden konstruktioon, eli ns. ”nettivuosien” (Net years) käsitteeseen. Nettivuosien käsitteellä kuvataan niin tutkimuksessa kuin journalistiikassakin internetiin yhdistettyä ajallisuuden kiihtymistä – kuten dot.com -yritysten elinkaaria tai teknisen kehityksen tahtia. Nettivuosien avulla siis mitataan internet-ilmiöiden kehitystä ja muutosta, ja yhden nettivuoden sanotaan vastaavan vähintään seitsemää normaalivuotta (ajanlasku on siis vastaava kuin koirien elinvuosia laskettaessa, ks. Nakamura 2002, 34). Nettivuosien käsite vaikuttaa myös perustavalla tasolla internet-tutkimuksen määrittelyyn ja aiemman tutkimuksen kanssa käytävään vuoropuheluun (tai pikemminkin sen puutteeseen).

Jos nettivuosi vastaa seitsemää reaalivuotta, niin graafisia selaimia edeltänyt, 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun tekstipohjainen netti vastaa kenties television 1950-lukua, kun taas 1970-lukua edeltäneet visiot ja kokeilut näyttäytyvät ”media-arkeologisina” kaivausprojekteina – ja vertautuvat näin monellakin tapaa antiikkiin.

Nettivuodet olettavat ajallisuuden kiihtymistä: internetiin eri tavalla liittyvät ilmiöt ikään kuin elävät nopeammassa tempossa, jonka rytmiä etsitään bisneksen, raudan, softan ja käyttöjärjestelmien elinkaarista. Nettivuosista puhutaan dot.com -yritysten nopean nousun ja kuoleman yhteydessä, nettikulttuuria kartoittavassa journalistiikassa, mediataiteessa, internet-tutkimuksessa ja verkkodesignissa. Tutkija Nalini Kotamrajun haastattelemat kalifornialaiset web designerit eivät kyenneet muistamaan muutaman kuukauden takaisten teknisten muutosten vaikutusta työkäytänteisiinsä: vaikka nämä muutokset olivat olleet merkittäviä, oli välimatka jo kasvanut liian suureksi, eikä menneiden muistelussa nähty mieltä (ks. Kotamraju tässä numerossa; Wakeford 2000, 40).

Nettivuodet ovat mitä ilmeisimmin ajallisuuden konstruktio, mutta samalla myös viitekehys tavoille hahmottaa aikaa ja muutosta. Nettivuosiin siis uskotaan ja niiden mukaan eletään. Useissa tapauksissa tuloksena näyttää olevan vapaaehtoinen amnesia eli muistinmenetys. Kohtasin itse nettivuosien rakennelman vuonna 1998 etsiessäni kotisivu-termin ilmentymiä: huolimatta siitä, että graafisen selaimen lanseerauksesta oli kulunut vain viitisen vuotta, eivät kyselyihini vastanneet tutkijat, aktivistit tai taitelijat enää muistaneet, josko kotisivun termiä oli ennen Mosaicia. Mikäli tämä tuntuu oudolta, niin ”nettivuosissahan” aikaa oli ehtinyt vilahtaa jo yli 40 vuotta. Vähemmässäkin unohtaa, kuten haastattelemani vastasivat.

Nettivuosien mittapuut ja rytmi juonnetaan teknisestä kehityksestä. Raudan ja softan kehityksen käyttö mittapuuna tuottaa nettivuosien konstruktioon myös lähtöoletuksia kehityksestä edistyksenä: koneet nopeutuvat, muisti kasvaa, hinnat halpenevat, nettiyhteydet kiihtyvät ja siten – lukion historianopettajani ilmausta lainatakseni – kehitys kehittyy. Vastaavanlaiseen, joskin toivoakseni ironisoituun, edistysajatukseen viittaavat myös vuosittaisten AoIR -konferenssien nimet: syksyn 2003 järjestyksessä neljäs konferenssi on nimeltään Internet Research 4.0 ja se seuraa ohjelmistopäivitysten logiikkaa seuraten konferensseja IR 1.0, IR 2.0 ja IR 3.0. Päivitysten sijaan konferenssit ovat kuitenkin tarjonneet runsaasti myös saman toistoa ja yllättävän vähän itse tuotteen, eli internet-tutkimuksen, määrittelyä.

Kaanon, dialogi ja ajallisuuden ongelma

Edistysajatuksen kannalta menneiden muistelussa on mieltä vain, jos haluamme todentaa tapahtuneen kehityksen mittaa ja määrää: sitä, kuinka kauas olemme oletettavasti päässeetkään (Spigel 2001, 361-362, 370). Eri asia on, miten edistysajatus vaikuttaa tapoihin tarkastella takavuosina tuotettua tutkimusta. Toisin sanoen, millä ehdoilla niistä oikein voidaan puhua? Voivatko ne edustaa muuta kuin ”nettivuosia sitten” tuotettua pioneeritoimintaa? Jos kuusi vuotta sitten tuotettua nettitutkimusta luettaisiin ajankohtaisina tai ainakin relevantteina, eikö tämä sotisi koko kiihtyneen ajallisuuden ajatusta vastaan?

Nettivuosiin liittyvän amnesian seuraukset ovatkin erityisen ongelmallisia tutkimuksen piirissä: 1990-luvun alun ja puolen välin nimekkäät internet-tutkijat kuten Plant, Sherry Turkle tai Allucquère Rosanne Stone ovat saattaneet menettää ”muotiasemansa” joitain (reaali-)vuosia sitten, mutta saavuttaneet sen tilalle pioneeriaseman. Pioneeripuheen mukaan nämä kirjoittajat pohjustivat tietä myöhemmille tutkimuksille, kartoittivat ja ottivat haltuun internetin arvaamatonta ja tuntematonta maaperää samaan tapaan kuin pioneerit yleensäkin. Pioneeristatuksen merkkeinä heidän tekstejään painetaan yhä uudelleen kokoavissa antologioissa ja niihin myös viitataan runsaasti.

Amnesia näyttää kuitenkin rajoittavan pioneeritekstien kanssa käytävää kriittistä dialogia. Koska ne ovat ”nettivuosien takaa”, ei niiden kanssa kannata käydä vuoropuhelua, sillä keskustelupartneri on oletettavasti siirtynyt muihin tutkimuksiin ja tullut toisiin ajatuksiin jo vuosikausia sitten. Lisäksi on huomioitava, että tutkimuksen kohteena oleva ilmiö on läpikäynyt metamorfoosin poikineen sitten kirjoitushetken. Kyseessähän on eri internet kuin 1990-luvun puolessa välissä Kriittiset luennat voidaan sivuuttaa viittaamalla internetin läpikäymiin muutoksiin, mutta samalla ns. pioneeritekstejä siteerataan yhä kuvauksina samaisen internetin käytöistä ja merkityksistä: niinpä niillä on yhä merkittävä vaikutus ja teho.

Kriittisen dialogin epämielekkyys on epäilemättä ongelma internet-tutkimuksen itseymmärrykselle, nähdäkseni kun itseymmärrys ei voi näillä eväillä kohota kummoiseksikaan. Samaan aikaan kun oppialaa koetetaan koota yhdistystoiminnan, verkostoutumisen, vuosittaisten konferenssien ja kokoavien julkaisujen kautta, ajassa taaksepäin menevä, teorianmuodostuksen lähtöoletuksia ja päättelyä koskeva kritiikki tapaa loistaa poissaolollaan -- tai sitä ei edes nähdä olennaisena.

Käsitteet ja sijoittumisen merkitys

Itsen sijoittaminen tutkimukselliseen viitekehykseen on tutkimuksen ymmärrettävyyden kannalta välttämätöntä, mutta harvoin täysin ongelmatonta. Internet-tutkimus on yleiskäsitteenä epätarkka, mutta helposti tunnistettava ja verrattain selkeä. Taktisena yläkäsitteenä se saattaa olla jopa tyydyttävä, mikäli sitä ei käytetä teorialtaan ja metodologialtaan yhtenäistetyn ja välinespesifin tutkimusalan rajaamiseen.

Ymmärrän internetin erilaisten sovellusten, käyttöjen, kuvausten ja puhetapojen epävakaana, jatkuvasti tekeillä olevana koosteena ja taktisena työkaluna. Ja samoin kuin Daniel Miller ja Don Slater (2000, 1-3), näen internet-tutkimuksen mielekkäänä terminä tapaustutkimuksille, joissa median saamia merkityksiä ja hahmoa tarkastellaan selvästi rajatussa kontekstissa ”median olemuksen” tai kyberavaruuden mahdollisuuksien luotaamisen sijaan.

Internet-tutkimus toimii tutkimusalamäärittelynä ja samastumiskohteena ainoastaan poikkitieteellisenä liittoumana. Kuten Steve Jones (2002) toteaa, poikkitieteellisyys on internet-tutkimuksen intellektuaalinen edellytys, mutta samalla haaste alan tutkimuksen resurssien vakiinnuttamiselle perinteisten laitosten ja oppialojen välimaastossa. Selvältä näyttää lähinnä vain se, että internetin eri muotojen ja sosiokulttuuristen seurausten ymmärtäminen muodostaa yhä keskeisemmän haasteen niin mediatutkimuksen tutkimukselle kuin opetuksellekin. Viime kädessä ei siis ole niinkään keskeistä, ”kenen joukossa seisoo” (internet-tutkimuksessa, mediatutkimuksessa, uusmediatutkimuksessa, digitaalisen kulttuurin tutkimuksessa, viestinnän tutkimuksessa tai kulttuurintutkimuksessa), vaan millaiseen dialogiin itse kukin on valmis asettautumaan.

Lähteet

Abbate, Jane (1999): Inventing the Internet. Cambridge, MIT Press.

Balsamo, Anne (1996): Technologies of the Gendered Body: Reading Cyborg Women. Durham, Duke University Press.

Barlow, John Perry (1996): A Declaration of the Independence of Cyberspace. Sähköinen dokumentti, http://www.eff.org/~barlow/Declaration-Final.html.

Bell, David and Kennedy, Barbara M., eds. (2000): The Cybercultures Reader London, Routledge.

Eisenstein, Zillah (1998): Global Obscenities: Patriarchy, Capitalism, and the Lure of Cyberfantasy. New York, New York University Press.

Fusco, Coco (1998): ”At Your Service: Latinas in the Global Information Network”. Keynote Presentation at the Isea'98 Symposium, John Moores University. Electronic document at http://www.hkw.de/forum/forum1/doc/text/fusco-isea98.html

Gauntlett, David, ed. (2000): Web.studies: Rewiring Media Studies for the Digital Age. London, Arnold.

Hintikka, Kari A. (1995) ”Uusi media – viestintäkanava ja elinympäristö”. Teoksessa Minna Tarkka, Kari A. Hintikka ja Asko Mäkelä, toim. Johdatus uuteen mediaan. Helsinki, Edita, 2-18.

Holeton, Richard, ed. (1998): Composing Cyberspace: Identity, Community and Knowledge in the Electronic Age. Boston, McGraw Hill.

Jones, Steve, ed. (1999), Doing Internet Research: Critical Issues and Methods for Examining the Net. London, Sage.

Jones, Steve (2002) ”Academia and Internet Research”. In Johan Fornäs, Kajsa Klein, Martina Ladendorf, Jenny Sundén and Malin Sveningsson, Digital Borderlands: Cultural Studies of Identity and Interactivity on the Internet. New York: Peter Lang, 181-188.

Järvinen, Aki ja Mäyrä, Ilkka, toim. (1999): Johdatus digitaaliseen kulttuuriin. Tampere, Vastapaino.

Kolko, Beth, Nakamura, Lisa, and Rodman, Gilbert E. (2000), Race in Cyberspace: An Introduction. In Beth Kolko, Lisa Nakamura and Gilbert E. Rodman, eds., Race in Cyberspace. New York, Routledge, 1-13.

Kristeva, Julia (1993): Puhuva Subjekti: Tekstejä 1967-1993. Helsinki, Gaudeamus.

Lehtonen, Mikko (1999) ”Teesejä intermediaalisuudesta”. Tiedotustutkimus 2/1999, 4-21.

Miller, Daniel and Slater, Don (2000): The Internet: An Ethnographical Approach. Oxford: Berg.

Mäkelä, Tapio (2000): ”Virtuaalitodellisuus uuden median populaarikulttuurina”. Teoksessa Anu Koivunen, Susanna Paasonen ja Mari Pajala (toim.), Populaarin lumo: mediat ja arki. Turku, Turun yliopiston taiteiden tutkimuksen laitoksen julkaisuja, sarja A, no 46, 147-169.

Nakamura, Lisa (2002): Cybertypes: Race, Ethnicity, and Identity on the Internet. New York, Routledge.

Paasonen, Susanna (2002): Figures of Fantasy: Women, Cyberdiscourse and the Popular Internet. Turku, Annales Universitatis Turkuensis, sarja B, osa 251.

Plant, Sadie (1997): Zeros + Ones: Digital Women and the New Technoculture. London, Fourth Estate.

Silver, David (2000): ”Looking Backwards, Looking Forward: Cyberculture Studies 1990-2000”. Teoksessa David Gauntlett (toim.) Web.studies: Rewiring Media Studies for the Digital Age. London, Arnold, 19-30. Saatavilla myös sähköisenä dokumenttina osoitteesta http://www.com.washington.edu/rccs/intro.asp

Spigel, Lynn (2001): Welcome to the Dreamhouse: Popular Media and Postwar Suburbs. Durham, Duke University Press.

Springer, Claudia (1996): Electronic Eros: Bodies and Desire in the Postindustrial Age. Austin, University of Texas Press.

Stone, Allucquère Rosanne (1996): The War of Desire and Technology at the Close of the Mechanical Age. Cambridge, MIT Press.

Tarkka, Minna, Hintikka, Kari A. ja Mäkelä, Asko, toim. (1995): Johdatus uuteen mediaan. Helsinki, Edita.

Turkle, Sherry (1995/1997): Life on the Screen: Identity in the Age of the Internet. New York, Simon and Schuster.

Wakeford, Nina (2000): ”New Media, New Methodologies: Studying the Web”. Teoksessa David Gauntlett (toim.) Web.studies: Rewiring Media Studies for the Digital Age. London, Arnold, 31-41.

Wiener, Norbert (1948/1999): Cybernetics: or Control and Communication in the Animal and the Machine. Second edition. Cambridge, MIT Press.

Winston, Brian (1998): Media Technology and Society. A History: From the Telegraph to the Internet. London, Routledge.

Zielinski, Siegfried (1999): Audiovisions: Cinema and television as Entr’actes in History. Gloria Custance, käänt. Amsterdam, Amsterdam University Press.

Linkit:

Association of Internet Reseachers (AoIR)
http://www.aoir.org

Resource Centre For Cyberculture Studies (RCCS)
http://www.com.washington.edu/rccs/