|
Mikko Lehtonen ’Medium’ ja ’media’ ovat käsitteitä, joita itseään harvoin tarkastellaan lähemmin. Ne ovat osa ilmaa, jota hengitämme, sitä banaalia arkea, jonka otamme annettuna. Mutta kuten ihmiskunnan historiasta liiankin hyvin tiedämme, mitä itsestään selvemmältä ja hyväksytymmältä jokin käsite, käsitys tai teoria vaikuttaa, sitä ankarammin sitä tulee tutkistella ja epäillä. Mikä on ’medium’? Sana on ollut säännöllisessä käytössä englannin kielessä 1500-luvulta lähtien, ja 1600-luvulta se on merkinnyt ”väliin tulevaa tai välittävää tahoa tai substanssia”. 1700-luvulla oli jo vakiintunutta puhua ’mediumista’ sanomalehtien yhteydessä – toisin sanoen jo ennen kuin lehdistä alettiin puhua mainostamisen ”mediumeina”. Kuinka käsite kehkeytyi tuntemaamme muotoon? Raymond Williams kirjoittaa Keywords–sanastossaan, että kolme merkitystä on sulautunut toisiinsa ’mediumin’ käsitteessä. Ensimmäinen näistä on jo mainittu ’medium’ väliin tulevana tai välittävänä tahona tai substanssina. Toinen merkityksistä on tietoisen tekninen, kuten puhuttaessa kirjanpainannasta tai äänen tai kuvan tallentamisesta erillisinä ’mediumeina’. Kolmas merkitys liittyy markkinointiin. Siinä sanomalehti tai radio- tai televisiokanava nähdään jonkin muun – kuten mainonnan – mediumiksi. Niinpä ’mediumin’ käsitteessä sekoittuu kaikkiaan kolme erilaista merkitysjoukkoa: medium autonomisena tahona tai substanssina, medium teknologiana ja medium instrumenttina tai välineenä. Tärkeää on myös se, että käytössä ovat sekä yksiköllinen ’medium’ että monikollinen ’media’ (suomessa nykyään tavattava ’mediat’ on itse asiassa monikon monikko!). Yksiköllisessä ’mediumissa’ painottuu kunkin mediumin erityisyys. Näin yksikkö ikään kuin korostaa mediumien välisiä eroja. Toisaalta kieliopillisesti monikollinen mutta nykyään käytännössä yksiköllisenä käytetty ’media’ viittaa tärkeään eri mediumien välisten yhtäläisyyksien ja vuorovaikutussuhteiden ulottuvuuteen. ’Mediumin’ käsitteessä tulevat esitetyiksi eli representoiduiksi tietyt sosiaalisen ja kulttuuriset käytänteet. ’Medium’ on kuitenkin varsin merkillinen esitys kyseisistä käytänteistä. Se kuvaa kohdettaan tietyllä tavalla – ei niinkään toimintana tai käytänteenä, vaan autonomisena toimijana, teknologiana tai työkaluna. Jos ’medium’ nähdään autonomiseksi toimijaksi, teknologiaksi tai työkaluksi, on aivan liian helppoa unohtaa, että ’mediumin’ toimittama välitys – englanniksi ’mediation’ – on itse asiassa aktiivinen suhde, jota ei voi pelkistää viestien neutraaliksi välittämiseksi, vaan joka sisältää mutkikkaita sosiaalisia suhteita ja sisältöjen muokkaamista. ’Mediumin’ aktiivinen ja kontekstuaalinen luonne jätetään usein huomiotta. Vain kaksi esimerkkiä ottaakseni: Longman Dictionary of Mass Media and Communication määrittelee hakusanan ’media’ ”entiteetiksi tai välineeksi, jonka kautta jokin välitetään tai pannaan toimeen”, kun taas A Dictionary of Communication and Media Studies määrittää ’mediumin’ ”fysikaalisiksi tai teknisiksi keinoiksi, joilla viesti muunnetaan signaaliksi, joka voidaan välittää tietyn kanavan kautta”.
Nämä ovat vain eräitä esimerkkejä vallitsevista käsityksistä, joiden mukaan ’medium’ ja ’media’ ovat enemmän tai vähemmän autonomisia tahoja, välineitä tai keinoja. Kaikkiaan tällaiset näkemykset sisältävät voimakkaita abstrahoivia ja objektivoivia tendenssejä, jotka muistuttavat läheisesti kulttuurissamme vallitsevien kielikäsitysten vastaavia piirteitä. Vallitsevan läntisen kieliteorian (joka on niin vallitseva, ettei sitä usein edes pidetä erityisenä teoriana) mukaan kieli on väline, jota käytetään, kun halutaan välittää kanssaihmisille joitakin ajatuksia, jotka ovat olemassa kielestä riippumatta ja sitten vain ilmaistaan kielen ’mediumissa’. Näin perustava inhimillinen piirre abstrahoidaan ja objektivoidaan. Ennen kuin jatkaa naureskeluaan vallitsevalle arkijärkiselle kielikäsitykselle kannattaa kuitenkin huomata, että mediatutkimuksessa edelleenkin pitkälle vallitseva käsitys ’mediumista’ ja ’mediasta’ on sille vahvasti sukua. Vaikka tutkijat eivät kannattaisikaan Marshall McLuhanin ”väline on viesti” –slogania – ja siis ajatusta mediumeista viestinnän herroina – ajatukset ’mediumista’ autonomisena muotona, joka välittää siitä riippumatta olemassa olevia ”sisältöjä”, elää ja voi hyvin myös tutkijoiden piirissä. Tämä siitä huolimatta, että kyseinen käsitys edustaa formalismin erikoista muotoa, jossa muoto ja sisältö erotetaan toisistaan, minkä jälkeen eri ’mediumit’ esineistetään ja niiden ajatellaan olevan olemassa ikään kuin täysin riippumatta paitsi sisällöistä myös sosiaalisista suhteista. Sisällön ja muodon erottaminen toisistaan saattaa joskus olla analyyttisissa tarkoituksissa välttämätöntä ja hyödyllistäkin. On kuitenkin tärkeää muistaa myös, että tämä erottelu on mahdollinen ainoastaan analyyttisesti. Kulttuurin käytänteissä emme koskaan kohtaan ’mediumia’ tai ’mediaa’ sellaisinaan, irrallaan sisällöistään tai sosiaalisten suhteiden verkoista. Niinpä ’mediumin’ käsitteellä kuvattu onkin todellisuudessa aina tietoista inhimillistä käytäntöä tai käytännöllistä tietoisuutta. Ja jos nykyinen ”sisällöntuotantoa” koskeva jargon kuulostaa paitsi kömpelöltä myös naurettavalta, se liittyy juuri tähän sisällön ja muodon erottamattomuuteen käytännössä.
Edellä olevalla en tahdo väittää, että kulttuurissamme ylipäätään olisi vain esineistäviä ja abstrahoivia käsityksiä ’mediumista’ ja ’mediasta’. Yksi hyödyllinen vaihtoehto edellä luonnostelluille käsityksille on nähdä ’medium’ ja ’media’ aina tietyssä kulttuurissa (kontekstissa) sijaitsevaksi välittäväksi toiminnaksi. Kulttuurintutkija Johan Fornäsin mukaan kaikki välittävät käytänteet ovat aina kahtalaisia: ne ovat sekä materiaalista että symbolista (ja niin muodoin myös sosiaalista) toimintaa. Ja niinpä myös kaikessa tähän toimintaan kohdistuvassa käsitteellistämisessä on kyettävä tarttumaan samanaikaisesti kumpaankin näistä puolista. Esineistäviin ja abstrahoiviin ’mediumia’ ja ’mediaa’ koskeviin näkemyksiin verrattuna tämä on hyödyllinen muistutus. Toisin sanoen: Kaikki kulttuuriset tuotannon käytänteet luolamaalauksista hypermediaan sisältävät tietoisuutta, joka liittyy tuotannon fyysisiin ja materiaalisiin puoliin. Kyseisiä käytänteitä ei kuitenkaan voi pelkistää formaaliseen materiaalisuuteensa (’mediumiinsa’). Ne koostuvat aina tietyistä sosiaalisista suhteista ja aineellisen tuotannon muodosta, jotka liittyvät erityisillä ja vaihtelevilla tavoilla toisiinsa eivätkä aina muodosta kovinkaan yksinkertaista tai eheää kokonaisuutta. Niinpä ’mediumit’ ovat riippuvaisia paitsi muista ’mediumeista’ myös erinäisistä sosiaalisista ja kulttuurisista suhteista. ’Mediumin’ käsite on aina abstraktio, joka kattaa vain eräitä puolia siitä, mistä inhimillisessä viestinnässä on kyse. Yksikään medium ei ole pelkkä väline, jonka läpi merkitykset yksinkertaisesti virtaisivat. Mediumin nimellä kuvattu on pikemminkin sosiaalisesti jaettuja ja vastavuoroisia käytänteitä, jotka ovat aina jo osa aktiivisia suhteita ja itsekin myös suhteita. Inhimillisten merkityksellistämiskäytänteiden tutkimuksessa ei tulisikaan lähteä liikkeelle merkitsevistä yhteyksistään irrotetuista (siis abstrahoiduista) mediumeista, vaan laajemmasta kokonaisuudesta: signifikaatiosta materiaalisena ja sosiaalisena prosessina. Jos näet ’medium’ otetaan tarkastelun lähtökohdaksi, moni tämän prosessin keskeisistä puolista suljetaan jo kättelyssä tutkimuksen ulkopuolelle. ’Mediumin’ ja ’median’ uudelleenarviointi on erityisen ajankohtaista myöhäismodernin kulttuurin oloissa, joita luonnehtivat kasvava kulttuurinen hybridiys, multimodaalisuus (moniaistisuus) sekä intertekstuaalisuus ja intermediaalisuus (tekstien ja mediatuotteiden keskinäiset suhteet). Multimodaalisuuden jatkuva kasvu on luonteenomaista modernille ja erityisesti elämällemme ns. myöhäismodernille ajalle. Käytössämme ovat samaan aikaan kaikki ihmiskunnan historian mittaan kehkeytyneet representaation keinot puheesta aina digitaaliseen mediaan.
|