Tapio Mäkelä
Hacker Ethic: kristillinen oodi ohjelmoinnin ilolle
(ja kaikelle hyvälle verkkoyhteiskunnassa)

Pekka Himasen The Hacker Ethic (2001) on selvästi Yhdysvaltojen kirjamarkkinoille suunnattu tuote, jonka kannessa brandit Linus(x) Torvalds ja Manuel Castells loivat sen myyntiluvuille hyvän pohjan. Usein menestys Yhdysvaltojen kirjalistoilla ja tietty kritiikittömyys kulkevat käsi kädessä. Nämä ajatukset tulevat väistämättä mieleen, koska Himanen ei kirjassaan suhtaudu kriittisesti hakkeridiskurssiin tai omaan projektiinsa yleistää sen pohjalta etiikka. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö The Hacker Ethic olisi kiinnostava tapaus, sillä se nostaa esille työn etiikkaan ja verkkoyhteiskuntaan liittyviä ajankohtaisia kysymyksiä. Vaikka Himasen tekemistä johtopäätöksistä ja hakkerietiikan narratiivin rakennusaineksista on vaikeaa olla samaa mieltä, tarjoaa kirja hyvää materiaalia kriittisellekin tutkimukselle.

Hacker Ethic: kristillinen oodi ohjelmoinnin ilolle (ja kaikelle hyvälle verkkoyhteiskunnassa)
1	The Hacker Ethic
2	Hakkerietiikka ja uusmediatyön arki
3	Keitä hakkerietiikan harjoittajat voivat olla?
4	Miehiset alkuperät
5	Informationalismin isät, pojat ja pyhät henget
*	Lähteet
	Kirjoittaja
	Tulosta

Ehkä selkeimmän kuvan hakkerietiikan projektista saa yhteenvedosta, jossa Himanen tuo esiin sen seitsemän perusarvoa. Siinä missä verkkoyhteiskunnan ja protestanttisen etiikan perusarvot ovat raha, työ, optimointi, joustavuus, vakaus, päättäväisyys ja tulosvastuu, hakkerin ensimmäinen arvo on intohimo (passion), itseisarvonaan kiinnostava pyrkimys toteuttaa jotain ja saada sen tekemisestä iloa. Koska hakkerit arvostavat vapautta he eivät perusta toimintaansa rutiiniin ja jatkuvasti optimoituun työhön, vaan dynaamisen virtaukseen luovan työn ja elämän muiden intohimon kohteiden välillä. Hakkereiden rahan etiikka ei korosta rahaa sinänsä, vaan sillä saavutettavia päämääriä kuten sosiaalisia arvoja ja avoimuutta. Hakkereiden asenne verkostoja kohtaan on heidän netiikkansa (nethic), jota määrittelevät arvot aktiivisuus ja välittäminen. ”Aktiivisuus tässä kontekstissa liittyy täyteen ilmaisuvapauteen käytännössä, yksityisyys yksilön elämäntavan suojeluun sekä passiivisen vastaanoton hylkäämiseen suosien omien intohimojen aktiivista tavoittelua” (oma suomennos (os), Himanen 2001, 140). Välittäminen puolestaan tarkoittaa muista välittämistä itseisarvona sekä halusta saada verkkoyhteiskunta luopumaan selviytymismentaliteetista.

Himanen saa hakkerin kuulostamaan kuin pyöreän pöydän ritarilta jaloine arvoineen: ”Hakkeri joka elää hakkerietiikan mukaan kaikilla näillä kolmella tasolla – työ, raha, netiikka – saavuttaa yhteisön korkeimman kunnioituksen. Hakkerista tulee sankari kun hän onnistuu kunnioittamaan seitsemättä lopullista arvoa. Se on ollut kirjassa esillä koko ajan, ja nyt, seitsemännessä luvussa, se voidaan määritellä: kyseessä on luovuus, eli omien kykyjen mielikuvituksekas käyttö, yllättävä itsensä jatkuva ylittäminen ja aidosti arvokkaiden uusien kontribuutioiden antaminen maailmalle” (os, Himanen 2000, 141). Tietyllä tavalla kyseessä on samankaltainen romantisointi, jolla 1800-luvun loppupuoliskolta tähän päivään asti on kehystetty taiteilijoita etenkin suhteessa luovuuteen. Himanen tuntuukin ehdottavan, että hakkerit olisivat inspiraationsa ylemmiltä voimilta saavia taiteilijoita. ”Hakkerimallissa yksilö vain alkaa luoda ilman mitään byrokraattisia muodollisuuksia ja siirtää omat luomuksensa muille suoraan ilman monimutkaisia lakikiemuroita” (os, Himanen 2001, 149).

Himanen lainaa Homebrew Computer Clubin Tom Pittmania, joka on ilmaissut tämän luovuuden tärkeyden tosihakkeriudesta seuraavan tunteen kautta: ”Juuri sillä hetkellä ajattelin kristittynä, että voin kokea jotain samanlaista tyydytystä, millaista Jumalan on täytynyt tuntea kun hän loi maailman” (os, Puttman quoted in Himanen 2001, 141). Moiset formuloinnit sopivat saarnastuoliin, mistä Himasella on kokemusta, sekä raamattuvyötään kiristävälle Yhdysvaltalaiselle kustantamolle, mutta aiheuttavat kouristuksia kriittiseen akateemiseen tutkimukseen mieltyneelle lukijalle.

Himanen ei ole ensimmäinen, joka on tutkimuksellisesti ottaen kehnolla kirjalla tehnyt läpimurron kansainvälisesti. Esa Saarisen ja Mark C. Taylorin Imagologies on edelleen yksi Routledgen myydyimpiä uutta mediaa sivuavia tuotoksia. Vaikuttaakin siltä, että kahvipöytäfilosofian ja uuden median yhdistelmä on hyvä myyntivaltti (haluamatta tällä väheksyä kahvipöytäkeskustelujen merkitystä). Kirja on rakennettu kristillisen narratiivin tapaan siten, että se pyrkii luomaan syntyhistorian verkkoyhteiskunnalle, kuvaamaan ”henkeä” joka sai kaiken aikaan. Onko tämä projekti pyrkimys uuden median testamentiksi?

1 2 3 4 5