Hakkerietiikka ja uusmediatyön arki

Hakkerietiikka on Himasen mukaan yleinen informaatioajan ilmiö, jota kuvaa intohimoinen suhde työhön. Se kyseenalaistaa velvollisuuteen perustuvan protestanttisen työn etiikan. (Himanen 2000, ix). Kirja jakaantuu neljään lukuun: työn etiikka, rahan etiikka, ”netiikka” sekä yhteenveto. Näistä ensimmäinen ja toinen luku, ja niissä kapitalismin ja protestanttisen työn etiikan pohdinta Weberin pohjalta on kirjan kiinnostavinta luettavaa. Huomio siitä, että verkkoyhteiskunta ei sinänsä kyseenalaista protestanttista työetiikkaa, onkin osuva. Himasen mukaan korkean teknologian teollisuuden edellyttämä työn etiikka on päivitetty versio Taylorismista, siten että henkilötyö on minimoitu, aika ja tehokkuus optimoitu (ainakin teoriassa). (Himanen 2001, 12, 24).

Hacker Ethic: kristillinen oodi ohjelmoinnin ilolle (ja kaikelle hyvälle verkkoyhteiskunnassa)
1	The Hacker Ethic
2	Hakkerietiikka ja uusmediatyön arki
3	Keitä hakkerietiikan harjoittajat voivat olla?
4	Miehiset alkuperät
5	Informationalismin isät, pojat ja pyhät henget
*	Lähteet
	Kirjoittaja
	Tulosta

Nämä pohdinnat ja hakkerietiikka asettautuvat kuitenkin erikoiseen ristiriitaan kirjan päättävän Manuel Castellsin jälkipuheen kanssa. Essee ”Informationalism and the Network Society” käy läpi hänen trilogiansa teemoja. Castellsin mukaan informationalismi on verkkoyhteiskunnan keskeisin tekijä, ja ”Pekka Himasen teoria hakkerikulttuurista informationalismin henkenä on perustavaa laatua oleva läpimurto löytäessämme kolmannen vuosituhannen sarastuksessa olevan epävarman maailman” (os, Castells 2001, 178). Nämä kirjan päätössanat ovat suorassa ristiriidassa sen kanssa, että Himanen määrittelee hakkerikulttuurin nimenomaan vaihtoehdoksi verkkoyhteiskuntaa motivoivalle optimoidulle taylorismille. Onko asian laita niin, että Castells ei ole lukenut Himasen tekstiä ennen epilogin kirjoittamista? Himanen ja Castells olisivat halutessaan kyenneet kirjoittamaan onnistuneesti uuden median tuotannon ja työkulttuurin suhteesta Castellsin verkkoyhteiskunnan projektiin. Kirjassaan Suomen tietoyhteiskuntamalli Castells ja Himanen ovatkin paremmin löytäneet analyyttiset kirjoittajaminänsä.

”Protestanttinen työetiikka: työ täytyy nähdä päämääränä sinänsä, työssään kunkin täytyy tehdä osansa niin hyvin kuin mahdollista ja työ täytyy nähdä velvollisuutena, joka pitää tehdä koska se pitää tehdä” (os, Himanen 2001, 9). Koska niin paljon Himasen tekstistä on ns. mutu-pohjalta tuotettua eikä sen taustalla ole lähihistorian työn sosiologian tutkimusta tai laajempaa uuden median diskursiivista tutkimusta, uskallan näin omasta näkövinkkelistänikin esittää, että työn etiikka lienee nykyään varsin monimuotoista ja kulttuurisidonnaista.

Länsimaissa protestanttinen työn etiikka on säröillyt 1900-luvun ajan jo ilman informationalismin sille oletetusti asettamia haasteita, puhumattakaan ei-kristillisistä teollistuneista maista, joissa on varsin vaikeaa väittää näin koskaan olleen. Himasen kuvausten mukaan, vaikka hän toteaa päinvastaista, hakkerit suhtautuisivat työhönsä monin tavoin protestanttisesti, jatkaen antaumuksella päivätyön jälkeen vaikka aamuyöhön. Mitä tulee esimerkiksi Linux-ohjelmoijiin, monesti koodia tehdään koodin vuoksi, ja se tehdään mielellään mahdollisimman pedantisti. Himanen suhtautuu melko innostuneesti ajatukseen siitä, että vain pizzan ja kokiksen voimalla on tehty paljon hienoa softaa.

Pekka Himanen ei käsittele uusmediafirmojen varjopuolia: laajalle levinnyttä työväsymystä, työntekijöiden järjestäytymättömyyttä, erittäin heikkoa työn johtoa, lääkkeiden ja joissakin maissa huumeiden laajamittaista käyttöä. Hakkeriuden esikuvan luovatkin julkkikset, ne ani harvat jotka ovat softallaan menestyneet ja tulleet niin rikkaiksi tai vähintään huolettomasti toimeentuleviksi, että heillä on varaa suhtautua vapaa-aikaan ja työhön vapaamielisesti. Tämä johtaa ajatukseen, että onko hakkerietiikka lainkaan ymmärrettävissä osana ruumiillisia käytäntöjä, vai enemmänkin uskonnollisena ideaalina, johon ihmisten pitäisi pyrkiä? Hakkerietiikan ideaalien noudattaminen työpaikalla on saattanut olla yksi tekijöistä sektorin laskusuhdanteen alkamiselle. Toisin sanoen, Himanen olisi voinut harrastaa Peter Lunenfeldin sanoin digitaalista dialektiikkaa, ajoittain yltiöpäisen diskurssin rinnastamista arjen käytäntöihin.

1 2 3 4 5