Informationalismin isät, pojat ja pyhät henget
Himanen toteaa, että ateistit eivät haluaisi tylsään taivaaseen vaan mieluummin helvettiin. Tekisi mieli sanoa, että jos taivas olisi täynnä hakkereita menisin oitis mieluummin helvettiin. Tämä muotoilu vain jatkaisi The Hacker Ethic –kirjan isoimpia dilemmoja: sitoa etiikan pohdinta kristillisiin vaihtoehtoihin ja dualismeihin. Toistuvat pohdinnat siitä, elämmekö perjantaita vai sunnuntaita varten, ovat kirjassa uuvuttavia. Ne tosin johtavat loogisesti loppulukuun, jossa Himanen uppoutuu kristinuskon syntymyytin pohdintaan. Hän jopa leikkisästi laatii kokouspöytäkirjan maailman perustamisesta, jonka puheenjohtajana toimii God, eräänlaisen satiirin siitä kuinka luomisprosessi on muuta kuin byrokratiaa. Usein paikoin hän korostaa, että luovuus ei synny hallitusten tai yritysten vaan yksilöiden kautta. Hakkerietiikka Himasen mukaan on yhdistelmä uusliberalismin ja kristinuskon näkemyksiä.
|
Hacker Ethic: kristillinen oodi ohjelmoinnin ilolle (ja kaikelle hyvälle verkkoyhteiskunnassa) |
|
|
|
1 |
||
|
2 |
||
|
3 |
||
|
4 |
||
|
5 |
Informationalismin isät, pojat ja pyhät henget |
|
|
* |
||
|
|
||
|
|
||
Yksi implikaatio hakkerietiikalle voisi olla, että sen logiikan mukaan hallitukset purkaisivat koulutusjärjestelmänsä (ja muut kansalliset rakenteet) luottaen siihen, että älykkäät hakkerieettiset yhteisöt pitävät huolta yhteiskunnan kannalta elintärkeistä toiminnoista. Himasen kirja voikin jatkossa löytyä yhdysvaltalaisten konservatiivien think tankien lukulistalta. Sikäläisessä kontekstissa poliitikot ja Jeremy Rifkinin kaltaiset ”tutkijat” kannustavat paluuta yhteisöihin, joista ammennetaan kansakunnan uusi voima. Tämän käänteinen puoli on julkisen infrastruktuurin purkaminen ja eri yhteisöjen eriarvoisuuden hyväksyminen.
Himasen hakkerietiikka toki puhuu välittämisen ja yhteiskunnallisen hyvän tärkeydestä myös hakkeriyhteisöjen ulkopuolisesta elämästä. Kristillisen kapitalismin tapaan on vaikea nähdä, miten kristillinen hakkerismi käytännössä laajenisi softan ulkopuolelle niistä kulttuureista käsin, joissa sitä harjoitetaan. Kirjan etiikan pohdinnan suurin ongelma onkin sen kytkeytymättömyys poliittisiin ja taloudellisiin kysymyksiin. Hakkerietiikka on ollut mahdollista formuloida, koska se pohjautuu suljetun yhteisön tai verkoston ideaan. Linux-käyttöjärjestelmän kehitystyö on tästä esimerkki. Sen ydintä, kerneliä kehittävä yhteisö on pieni ja vain näennäisen avoin. Open Source -sivuilla kuten Slashdotissa voi julkaista uusia kehitysideoita, mutta onkin toinen kysymys, saako niihin mukaan muita. Henkilön koulutus ja osaaminen on edellytys kuulumiselle OS –verkostoihin tuottavalla tasolla. Hyvät välit Linus Torvaldsiin on edellytys kernelin kehitysverkostoon kuulumiselle. ”Open” tai ”free” ei välttämättä tarkoita läpinäkyvyyttä, avoimuutta tai demokratiaa. Ja ennen kaikkea, softan avoimet kehitysympäristöt eivät millään tavoin tarkoita sitä, että osallistujat olisivat elämän ja politiikan muilla saroilla aktiivisia verkostoitujia, auttajia tai ajattelijoita.
Myös Manuel Castellsin jälkipuhetta vaivaa tietty teknologiasidonnaisten hankkeiden yleispätevyyden tavoittelu. Hän toteaa, että mikroelektroniikkaan perustuvia teknologioita kuvaa niiden kyky yhdistää informaatiota kaikin mahdollisin tavoin. ”Tätä minä kutsun hypertekstiksi (mukaillen traditiota Nelsonista Berners-Lee’hen) ja ihmiset kutsuvat World Wide Webiksi. Internetin todellinen arvo on sen kyvyssä linkittää kaikki kaikkialta ja uudelleen yhdistää se” (os, Castells 2001, 162).
Castellsin mukaan geeniteknologia on informaatioteknologiaa. Kuten Himasen PD-kirjojen pohdinnan kohdalla, myös Castellsin tekstissä kaikuvat kybernetiikan käsitteet. ”Niinpä solujen vuorovaikutuksessa olevat verkostot, jotka kommunikoivat koodeillaan pikemminkin kuin eristetyillä ohjeillaan, ovat tieteellisen uudelleen yhdistelyn strategioita. […] geneettisen manipulaation lupaus on nimenomaan sen kyvyssä uudelleen ohjelmoida erilaisia koodeja ja niiden kommunikaation protokollia eri ruumiiden (tai järjestelmien) tai eläinlajien eri alueilla” (os, Castells 2001, 165).
Samassa hengessä Castells määrittelee verkostot binäärin logiikan mukaisiksi, arvovapaiksi ja itsestäänkin toimiviksi järjestelmiksi. ”Sosiaalisessa rakenteessa sosiaaliset toimijat ja instituutiot ohjelmoivat verkostoja. Mutta kun informaatioverkostot on kerran ohjelmoitu, tietoteknologian voimalla ne saattavat itseensä kuuluvat ihmiskomponentit rakenteellisen logiikkansa vaikutuksen alaisiksi. Toisin sanoen, kunnes niiden ohjelmaa on muutettu, yleensä varsin kalliiseen sosiaaliseen ja taloudelliseen hintaan” (os, Castells 2001, 167).
Castells on yhä sitä mieltä, että verkkotalous korvaa aiemmat talouden muodot ja kaikki ne talousyksiköt, alueet ja ihmiset jotka eivät tässä taloudessa toimi hyvin, hylätään. ”Toisaalta, mikä tahansa potentiaalinen arvon lähde, mistä paikasta tahansa, yhdistyy ja ohjelmoidaan tuottaviin uuden talouden verkostoihin. […] Kulttuurinen ilmaisu kuvioituu globaalin, elektronisen hypertekstin kaleidoskoopin ympärille” (os, Castells 2001, 169). Toisin sanoen, Castells näkee internetin teknologian ja verkkotalouden luovan omnipotentit kaiken yhdistävän järjestelmän, jossa on joko sisällä tai ulkona, ja johon kaikki kulttuurinen ilmaisu väistämättä linkittyy (ellei kuulu fundamentalistiseen, verkkoyhteiskunnan kieltävään kulttuuriseen kommuuniin).
Castellsin näkemykset ilmentävät halua palata strukturalistiseen, ehkä jopa uuskolonialistiseen metafysiikkaan, jonka yhteys arkielämään ja talouden fyysisiin ilmentymiin on kohtalaisen epäselvä. Tohtisiko tätä näkemystä kutsua järjettömäksi? Riippuu tietenkin, mistä näkökulmasta omnipotenttius on mahdollista. Ainoa kulttuuristen kertomusten positio, joka mahdollistaa Castellsin kaikkivoipaisen näkemyksen, on Himasen suosima ”God”.
Koska Pekka Himanen tohtii päättää Hakkerietiikan varsin kristillisissä merkeissä, voisi ehkä lievän ironisesti todeta kyseessä olevan uskonnollis-mytologinen projekti. Kirjan Random House –laitoksen kannessa komeilee kullattu tähti. Informationalismin ihmettä todistavat kollegiaalisesti isä (Manuel legitiimiyden takaajana), poika (Pekka maanpäällisenä toteuttajana) ja Moses (Linus lakeineen). Ketkä tunnustautuvat uskovaisiksi?
Pahoitteluni mahdollisista sitaattien käännösten epätarkkuuksista.
