Tapio Mäkelä

Hacker Ethic: kristillinen oodi ohjelmoinnin ilolle
(ja kaikelle hyvälle verkkoyhteiskunnassa)

Pekka Himasen The Hacker Ethic (2001) on selvästi Yhdysvaltojen kirjamarkkinoille suunnattu tuote, jonka kannessa brandit Linus(x) Torvalds ja Manuel Castells loivat sen myyntiluvuille hyvän pohjan. Usein menestys Yhdysvaltojen kirjalistoilla ja tietty kritiikittömyys kulkevat käsi kädessä. Nämä ajatukset tulevat väistämättä mieleen, koska Himanen ei kirjassaan suhtaudu kriittisesti hakkeridiskurssiin tai omaan projektiinsa yleistää sen pohjalta etiikka. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö The Hacker Ethic olisi kiinnostava tapaus, sillä se nostaa esille työn etiikkaan ja verkkoyhteiskuntaan liittyviä ajankohtaisia kysymyksiä. Vaikka Himasen tekemistä johtopäätöksistä ja hakkerietiikan narratiivin rakennusaineksista on vaikeaa olla samaa mieltä, tarjoaa kirja hyvää materiaalia kriittisellekin tutkimukselle.

Ehkä selkeimmän kuvan hakkerietiikan projektista saa yhteenvedosta, jossa Himanen tuo esiin sen seitsemän perusarvoa. Siinä missä verkkoyhteiskunnan ja protestanttisen etiikan perusarvot ovat raha, työ, optimointi, joustavuus, vakaus, päättäväisyys ja tulosvastuu, hakkerin ensimmäinen arvo on intohimo (passion), itseisarvonaan kiinnostava pyrkimys toteuttaa jotain ja saada sen tekemisestä iloa. Koska hakkerit arvostavat vapautta he eivät perusta toimintaansa rutiiniin ja jatkuvasti optimoituun työhön, vaan dynaamisen virtaukseen luovan työn ja elämän muiden intohimon kohteiden välillä. Hakkereiden rahan etiikka ei korosta rahaa sinänsä, vaan sillä saavutettavia päämääriä kuten sosiaalisia arvoja ja avoimuutta. Hakkereiden asenne verkostoja kohtaan on heidän netiikkansa (nethic), jota määrittelevät arvot aktiivisuus ja välittäminen. ”Aktiivisuus tässä kontekstissa liittyy täyteen ilmaisuvapauteen käytännössä, yksityisyys yksilön elämäntavan suojeluun sekä passiivisen vastaanoton hylkäämiseen suosien omien intohimojen aktiivista tavoittelua” (oma suomennos (os), Himanen 2001, 140). Välittäminen puolestaan tarkoittaa muista välittämistä itseisarvona sekä halusta saada verkkoyhteiskunta luopumaan selviytymismentaliteetista.

Himanen saa hakkerin kuulostamaan kuin pyöreän pöydän ritarilta jaloine arvoineen: ”Hakkeri joka elää hakkerietiikan mukaan kaikilla näillä kolmella tasolla – työ, raha, netiikka – saavuttaa yhteisön korkeimman kunnioituksen. Hakkerista tulee sankari kun hän onnistuu kunnioittamaan seitsemättä lopullista arvoa. Se on ollut kirjassa esillä koko ajan, ja nyt, seitsemännessä luvussa, se voidaan määritellä: kyseessä on luovuus, eli omien kykyjen mielikuvituksekas käyttö, yllättävä itsensä jatkuva ylittäminen ja aidosti arvokkaiden uusien kontribuutioiden antaminen maailmalle” (os, Himanen 2000, 141). Tietyllä tavalla kyseessä on samankaltainen romantisointi, jolla 1800-luvun loppupuoliskolta tähän päivään asti on kehystetty taiteilijoita etenkin suhteessa luovuuteen. Himanen tuntuukin ehdottavan, että hakkerit olisivat inspiraationsa ylemmiltä voimilta saavia taiteilijoita. ”Hakkerimallissa yksilö vain alkaa luoda ilman mitään byrokraattisia muodollisuuksia ja siirtää omat luomuksensa muille suoraan ilman monimutkaisia lakikiemuroita” (os, Himanen 2001, 149).

Himanen lainaa Homebrew Computer Clubin Tom Pittmania, joka on ilmaissut tämän luovuuden tärkeyden tosihakkeriudesta seuraavan tunteen kautta: ”Juuri sillä hetkellä ajattelin kristittynä, että voin kokea jotain samanlaista tyydytystä, millaista Jumalan on täytynyt tuntea kun hän loi maailman” (os, Puttman quoted in Himanen 2001, 141). Moiset formuloinnit sopivat saarnastuoliin, mistä Himasella on kokemusta, sekä raamattuvyötään kiristävälle Yhdysvaltalaiselle kustantamolle, mutta aiheuttavat kouristuksia kriittiseen akateemiseen tutkimukseen mieltyneelle lukijalle.

Himanen ei ole ensimmäinen, joka on tutkimuksellisesti ottaen kehnolla kirjalla tehnyt läpimurron kansainvälisesti. Esa Saarisen ja Mark C. Taylorin Imagologies on edelleen yksi Routledgen myydyimpiä uutta mediaa sivuavia tuotoksia. Vaikuttaakin siltä, että kahvipöytäfilosofian ja uuden median yhdistelmä on hyvä myyntivaltti (haluamatta tällä väheksyä kahvipöytäkeskustelujen merkitystä). Kirja on rakennettu kristillisen narratiivin tapaan siten, että se pyrkii luomaan syntyhistorian verkkoyhteiskunnalle, kuvaamaan ”henkeä” joka sai kaiken aikaan. Onko tämä projekti pyrkimys uuden median testamentiksi?

Hakkerietiikka ja uusmediatyön arki

Hakkerietiikka on Himasen mukaan yleinen informaatioajan ilmiö, jota kuvaa intohimoinen suhde työhön. Se kyseenalaistaa velvollisuuteen perustuvan protestanttisen työn etiikan. (Himanen 2000, ix). Kirja jakaantuu neljään lukuun: työn etiikka, rahan etiikka, ”netiikka” sekä yhteenveto. Näistä ensimmäinen ja toinen luku, ja niissä kapitalismin ja protestanttisen työn etiikan pohdinta Weberin pohjalta on kirjan kiinnostavinta luettavaa. Huomio siitä, että verkkoyhteiskunta ei sinänsä kyseenalaista protestanttista työetiikkaa, onkin osuva. Himasen mukaan korkean teknologian teollisuuden edellyttämä työn etiikka on päivitetty versio Taylorismista, siten että henkilötyö on minimoitu, aika ja tehokkuus optimoitu (ainakin teoriassa). (Himanen 2001, 12, 24).

Nämä pohdinnat ja hakkerietiikka asettautuvat kuitenkin erikoiseen ristiriitaan kirjan päättävän Manuel Castellsin jälkipuheen kanssa. Essee ”Informationalism and the Network Society” käy läpi hänen trilogiansa teemoja. Castellsin mukaan informationalismi on verkkoyhteiskunnan keskeisin tekijä, ja ”Pekka Himasen teoria hakkerikulttuurista informationalismin henkenä on perustavaa laatua oleva läpimurto löytäessämme kolmannen vuosituhannen sarastuksessa olevan epävarman maailman” (os, Castells 2001, 178). Nämä kirjan päätössanat ovat suorassa ristiriidassa sen kanssa, että Himanen määrittelee hakkerikulttuurin nimenomaan vaihtoehdoksi verkkoyhteiskuntaa motivoivalle optimoidulle taylorismille. Onko asian laita niin, että Castells ei ole lukenut Himasen tekstiä ennen epilogin kirjoittamista? Himanen ja Castells olisivat halutessaan kyenneet kirjoittamaan onnistuneesti uuden median tuotannon ja työkulttuurin suhteesta Castellsin verkkoyhteiskunnan projektiin. Kirjassaan Suomen tietoyhteiskuntamalli Castells ja Himanen ovatkin paremmin löytäneet analyyttiset kirjoittajaminänsä.

”Protestanttinen työetiikka: työ täytyy nähdä päämääränä sinänsä, työssään kunkin täytyy tehdä osansa niin hyvin kuin mahdollista ja työ täytyy nähdä velvollisuutena, joka pitää tehdä koska se pitää tehdä” (os, Himanen 2001, 9). Koska niin paljon Himasen tekstistä on ns. mutu-pohjalta tuotettua eikä sen taustalla ole lähihistorian työn sosiologian tutkimusta tai laajempaa uuden median diskursiivista tutkimusta, uskallan näin omasta näkövinkkelistänikin esittää, että työn etiikka lienee nykyään varsin monimuotoista ja kulttuurisidonnaista.

Länsimaissa protestanttinen työn etiikka on säröillyt 1900-luvun ajan jo ilman informationalismin sille oletetusti asettamia haasteita, puhumattakaan ei-kristillisistä teollistuneista maista, joissa on varsin vaikeaa väittää näin koskaan olleen. Himasen kuvausten mukaan, vaikka hän toteaa päinvastaista, hakkerit suhtautuisivat työhönsä monin tavoin protestanttisesti, jatkaen antaumuksella päivätyön jälkeen vaikka aamuyöhön. Mitä tulee esimerkiksi Linux-ohjelmoijiin, monesti koodia tehdään koodin vuoksi, ja se tehdään mielellään mahdollisimman pedantisti. Himanen suhtautuu melko innostuneesti ajatukseen siitä, että vain pizzan ja kokiksen voimalla on tehty paljon hienoa softaa.

Pekka Himanen ei käsittele uusmediafirmojen varjopuolia: laajalle levinnyttä työväsymystä, työntekijöiden järjestäytymättömyyttä, erittäin heikkoa työn johtoa, lääkkeiden ja joissakin maissa huumeiden laajamittaista käyttöä. Hakkeriuden esikuvan luovatkin julkkikset, ne ani harvat jotka ovat softallaan menestyneet ja tulleet niin rikkaiksi tai vähintään huolettomasti toimeentuleviksi, että heillä on varaa suhtautua vapaa-aikaan ja työhön vapaamielisesti. Tämä johtaa ajatukseen, että onko hakkerietiikka lainkaan ymmärrettävissä osana ruumiillisia käytäntöjä, vai enemmänkin uskonnollisena ideaalina, johon ihmisten pitäisi pyrkiä? Hakkerietiikan ideaalien noudattaminen työpaikalla on saattanut olla yksi tekijöistä sektorin laskusuhdanteen alkamiselle. Toisin sanoen, Himanen olisi voinut harrastaa Peter Lunenfeldin sanoin digitaalista dialektiikkaa, ajoittain yltiöpäisen diskurssin rinnastamista arjen käytäntöihin.

Keitä hakkerietiikan harjoittajat voivat olla?

Minkälaisen vastaanoton The Hacker Ethic saanee Mumbaissa tai Tokiossa, maailman kahdessa isossa ohjelmointikaupungissa? Miten ei-kristilliset, muutkin kuin allekirjoittanut kristillisessä kulttuurissa kasvanut ateisti, suhtautuu siihen että Himasen mukaan protestanttinen luomiskertomus on ollut peili ”työetiikan luonnille. Samoin omat käsityksemme luomisesta ja luovuudesta heijastuvat siitä hyvin” (os, Himanen 2001, 142)? Keitä ovat hakkerietiikan me ja keitä he eivät ole? Muun kuin länsimaisen, kristinuskoon kytkeytyvän valkoisen miesohjelmoijan positioiden pohtiminen, tai itse asiassa koko toimijuuden ja identiteetin käsittelemättä jättäminen on erikoista, kun kyseessä on etiikan pohdinta. Mielestäni subjekti ja toimijuus ovat etiikan kannalta olennaisia elementtejä.

Käytännössä henkilön identiteetti määritellään työn avulla, toteaa Himanen. Protestanttisen etiikan hallitsemassa maailmassa ”me teemme työtä, koska emme tiedä mitä muuta voisimme elämillämme tehdä …” Eräässä 1990-luvun pohjoismaisessa valtiossa ainakin on nähty, että työttömälläkin on identiteetti. Himasta jäljitellen, ehkä Yhdysvalloissa sitä ei ole ilman luottokorttia? Himanen hakee identiteetin ja henkilökohtaisen työetiikan pohdinnalle taustaa amerikkalaisista Personal Development (PD) –oppaista, joiden hän näkee tuottavan verkkoyhteiskunnan kannalta ideaaleja työminuuksia. Mitä monimutkaisemmaksi ja nopeammaksi ulkoinen kehitys kiihtyy, sitä suuremmaksi kasvaa sisäisen yksinkertaisuuden tarve, Himanen katsoo. Tämän perusteella verkkoyhteiskunnassa PD ja fundamentalismi on Himasen mukaan tullut houkuttelevaksi. (Himanen 2001, 121).

Himanen siis kuvaa Yhdysvalloissa suosittujen PD-oppaiden kautta verkkoyhteiskunnan arvoja. Vaikka Himanen katsoo, että PD-oppaiden ihmiskäsitys ohjelmoitavasta yksiköstä on ongelmallinen, hän ei tarjoa omassa tekstissään subjektin rakentumiseen liittyvää teoreettista viitekehitystä työntekijyyden lisäksi. (Himanen 2001, 128-129.) Nämä pohdinnat muistuttavat 60- ja 70-luvuilla populaarin kybernetiikan oppaita, itsen ohjelmoinnin tekniikoita ”tasapainon säilyttämiseksi” ja arjen tehokkuuden saavuttamiseksi.

Mistä ohjelmoijien ohella Himanen löytää hakkereita? Hän kuvaa mm. belgradilaisen radioaseman B-92:n toiminnan jatkumista netin ja verkoston avulla hakkerietiikan ilmentymänä. Samoin NetDay, melko tavanomainen nettiin liittyvä tapahtumapäivä useassa maassa, ilmentää Himasen mukaan hakkerietiikan arvoja. Koska olen itse ottanut osaa Save B92-tapahtumiin tuntien sen kantavia voimia ja NetDay –projektiin Helsingin päässä, tiedän että hakkeriutta pidetään vanhentuneena ja hollywodisoituneena käsitteenä, joka ei kuvasta osallistujien minäkuvaa. Poikkeuksiakin toki voi olla, Himanen ainakin on yksi heistä. Nämä osiot, etenkin kosovolaisen lapsen amerikkalaiseen kouluun lähettämien viestien siteeraaminen osana hakkerietiikan projektia saivat minut eettisesti tuohtuneeksi.

Pitkäjänteisen, poliittisesti ja kulttuurisesti motivoituneen kansalais- tai ammattilaistoiminnan redusoiminen ohjelmoinnin parista nousevan hakkeriuden ja kristinuskon retoriikkaa sekoittavaan diskurssiin ja amerikkalaiseen yhteiskuntaan peilaten on kyseenalainen haltuunotto, jota on pakko vastustaa.


Miehiset alkuperät

Himanen kertoo innostuneensa hakkereista, koska hallitukset tai yritykset eivät luoneet nettiä tai henkilökohtaista tietokonetta, vaan sen tekivät innokkaat, keskenään ideoita toteuttavat yksilöt (Himanen 2000, viii). Himasen kerronnassa Tim Berners-Lee on ”mies Netin takana” ja Burrell Smith ”hakkeri Applen Macintosh-tietokoneen takana” (os, Himanen 2001, 4, 7). Väheksymättä yksilöiden merkitystä historian toimijoina, täytyy tätä näkemystä pitää liioiteltuna.

Internetin infrastruktuuri ei ole ollut yksilöiden vaan Yhdysvaltojen hallituksen ja sen alaisten tai liitännäisten sekä myöhemmin muiden kansallisten organisaatioiden ylläpitämää ja hallinnoimaa. Yhdysvaltojen hallituksen alainen IANA ja kansallisten lakien yläpuolella toimiva ICANN kylläkin toteuttavat siinä mielessä hakkerietiikan ideoita, että netin domain-nimien hallinta on näennäisen hajautettua, mutta käytännössä epädemokraattista ja pienen eliitin vallassa. Applen tuotteistettu tarina puolestaan on klassinen yhdysvaltalainen opportunismin ja yrittäjyyden joutsenlaulu, jossa self-made men siirtyvät autotallista yritysmaailman huipulle. Myös eri netin teknisten komponenttien kehitys on pitkälti yliopistoissa ja instituuteissa, toisaalta yritysten tutkimuskeskuksissa tehdyn työn tulosta. Se, että osa avainasemassa olleista henkilöistä on viimeisen 20 vuoden aikana esittänyt erilaisia mielipiteitä omasta työstään ja netistä, on oma lukunsa internetin sosiaali- ja mediahistoriassa.

Kirjan esipuheessa Himanen asettaa kirjalle tietyn veljellisen yleissävyn: Linus, Manuel and I. Kirjahankkeella on alkuperänsä ja genesiksen ihmeellinen hetki Berkeleyn yliopistossa. Mistä tässä kolmikannassa oikein on kysymys? Omassa alkusanoissaan otsikolla ”What Makes Hackers Tick? a.ka. Linus’s Law” Linus Torvalds käytännössä sulkee naiset kirjan tarkastelun ulkopuolelle. Hänen mukaansa hakkeri on henkilö, joka ei käytä tietokonetta enää pelkkään selviytymiseen (tuomaan leipää kotiin ohjelmoimalla), vaan on vienyt sen käytön uusiin ulottuvuuksiin.

”He (or, in theory but all too seldom in practice, she) uses the computer for his social ties – e-mail and the Net are great ways to have a community. But to the hacker a computer is also entertainment. Not the games, not the pretty pictures on the Net. The computer itself is entertainment. (Torvalds 2001, xvii). (Jotta lainauksen sukupuoliasetelma säilyisi, se on otettu englanninkielisestä painoksesta – toim. huom.)

Tämän muotoilun negaation kautta on niitä, jotka pelaavat ja katselevat nättejä kuvia netissä, sekä niitä, jotka nauttivat itse koneesta ja sitä kautta luovat sosiaalisia siteitä toisiin kaltaisiinsa. Linus Torvalds positioi näin naiskäyttäjät selviytyjien kategoriaan. Torvalds nimeää sosiaalisen darvinismin omiin nimiinsä toteamalla, että Linuksen lain mukaan kaikki motiivimme kuuluvat kolmeen peruskategoriaan: selviytyminen, sosiaalinen elämä ja viihde. Hän katsoo, että kehitys on näiden vaiheiden läpikäyntiä evoluution prosessissa ja tietokone itsessään on viihdettä. (Torvalds 2001, xiv). Toisin sanoen – ja minkä Himanen vahvistaa näkemyksenään kirjan yhteenvedossa– hakkeri on ihmiskunnan jaloin ja puhtain luomus, luomakunnan kunkku. Mainittakoon, että kirjan lähteistä 6,5 prosentissa on nainen kirjoittajana, mikä ei ole ihme näin sukupuolisokean kirjan kohdalla.


Informationalismin isät, pojat ja pyhät henget

Himanen toteaa, että ateistit eivät haluaisi tylsään taivaaseen vaan mieluummin helvettiin. Tekisi mieli sanoa, että jos taivas olisi täynnä hakkereita menisin oitis mieluummin helvettiin. Tämä muotoilu vain jatkaisi The Hacker Ethic –kirjan isoimpia dilemmoja: sitoa etiikan pohdinta kristillisiin vaihtoehtoihin ja dualismeihin. Toistuvat pohdinnat siitä, elämmekö perjantaita vai sunnuntaita varten, ovat kirjassa uuvuttavia. Ne tosin johtavat loogisesti loppulukuun, jossa Himanen uppoutuu kristinuskon syntymyytin pohdintaan. Hän jopa leikkisästi laatii kokouspöytäkirjan maailman perustamisesta, jonka puheenjohtajana toimii God, eräänlaisen satiirin siitä kuinka luomisprosessi on muuta kuin byrokratiaa. Usein paikoin hän korostaa, että luovuus ei synny hallitusten tai yritysten vaan yksilöiden kautta. Hakkerietiikka Himasen mukaan on yhdistelmä uusliberalismin ja kristinuskon näkemyksiä.

Poliittisesti pidän Himasen kirjaa, jos sitä luetaan vakavasti, jopa vaarallisena esimerkiksi suhteessa koulutuspolitiikkaan. Himanen puhuu perinteisistä yliopistoista hierarkkisina luostarimalleina. Himasen nettiakatemiassa sen sijaan kaikki tieto on vapaata ja kaikki tuottavat tietoa. Erilaisten akateemisten järjestelmien kritiikkiin voi yhtyä joiltain osin, mutta voiko softatuotteiden ja ohjelmoinnin jaetun tiedon kehittämismallista luoda pohjan kriittisen tiedon tuottamiselle?

Yksi implikaatio hakkerietiikalle voisi olla, että sen logiikan mukaan hallitukset purkaisivat koulutusjärjestelmänsä (ja muut kansalliset rakenteet) luottaen siihen, että älykkäät hakkerieettiset yhteisöt pitävät huolta yhteiskunnan kannalta elintärkeistä toiminnoista. Himasen kirja voikin jatkossa löytyä yhdysvaltalaisten konservatiivien think tankien lukulistalta. Sikäläisessä kontekstissa poliitikot ja Jeremy Rifkinin kaltaiset ”tutkijat” kannustavat paluuta yhteisöihin, joista ammennetaan kansakunnan uusi voima. Tämän käänteinen puoli on julkisen infrastruktuurin purkaminen ja eri yhteisöjen eriarvoisuuden hyväksyminen.

Himasen hakkerietiikka toki puhuu välittämisen ja yhteiskunnallisen hyvän tärkeydestä myös hakkeriyhteisöjen ulkopuolisesta elämästä. Kristillisen kapitalismin tapaan on vaikea nähdä, miten kristillinen hakkerismi käytännössä laajenisi softan ulkopuolelle niistä kulttuureista käsin, joissa sitä harjoitetaan. Kirjan etiikan pohdinnan suurin ongelma onkin sen kytkeytymättömyys poliittisiin ja taloudellisiin kysymyksiin. Hakkerietiikka on ollut mahdollista formuloida, koska se pohjautuu suljetun yhteisön tai verkoston ideaan. Linux-käyttöjärjestelmän kehitystyö on tästä esimerkki. Sen ydintä, kerneliä kehittävä yhteisö on pieni ja vain näennäisen avoin. Open Source -sivuilla kuten Slashdotissa voi julkaista uusia kehitysideoita, mutta onkin toinen kysymys, saako niihin mukaan muita. Henkilön koulutus ja osaaminen on edellytys kuulumiselle OS –verkostoihin tuottavalla tasolla. Hyvät välit Linus Torvaldsiin on edellytys kernelin kehitysverkostoon kuulumiselle. ”Open” tai ”free” ei välttämättä tarkoita läpinäkyvyyttä, avoimuutta tai demokratiaa. Ja ennen kaikkea, softan avoimet kehitysympäristöt eivät millään tavoin tarkoita sitä, että osallistujat olisivat elämän ja politiikan muilla saroilla aktiivisia verkostoitujia, auttajia tai ajattelijoita.

Myös Manuel Castellsin jälkipuhetta vaivaa tietty teknologiasidonnaisten hankkeiden yleispätevyyden tavoittelu. Hän toteaa, että mikroelektroniikkaan perustuvia teknologioita kuvaa niiden kyky yhdistää informaatiota kaikin mahdollisin tavoin. ”Tätä minä kutsun hypertekstiksi (mukaillen traditiota Nelsonista Berners-Lee’hen) ja ihmiset kutsuvat World Wide Webiksi. Internetin todellinen arvo on sen kyvyssä linkittää kaikki kaikkialta ja uudelleen yhdistää se” (os, Castells 2001, 162).

Castellsin mukaan geeniteknologia on informaatioteknologiaa. Kuten Himasen PD-kirjojen pohdinnan kohdalla, myös Castellsin tekstissä kaikuvat kybernetiikan käsitteet. ”Niinpä solujen vuorovaikutuksessa olevat verkostot, jotka kommunikoivat koodeillaan pikemminkin kuin eristetyillä ohjeillaan, ovat tieteellisen uudelleen yhdistelyn strategioita. […] geneettisen manipulaation lupaus on nimenomaan sen kyvyssä uudelleen ohjelmoida erilaisia koodeja ja niiden kommunikaation protokollia eri ruumiiden (tai järjestelmien) tai eläinlajien eri alueilla” (os, Castells 2001, 165).

Samassa hengessä Castells määrittelee verkostot binäärin logiikan mukaisiksi, arvovapaiksi ja itsestäänkin toimiviksi järjestelmiksi. ”Sosiaalisessa rakenteessa sosiaaliset toimijat ja instituutiot ohjelmoivat verkostoja. Mutta kun informaatioverkostot on kerran ohjelmoitu, tietoteknologian voimalla ne saattavat itseensä kuuluvat ihmiskomponentit rakenteellisen logiikkansa vaikutuksen alaisiksi. Toisin sanoen, kunnes niiden ohjelmaa on muutettu, yleensä varsin kalliiseen sosiaaliseen ja taloudelliseen hintaan” (os, Castells 2001, 167).

Castells on yhä sitä mieltä, että verkkotalous korvaa aiemmat talouden muodot ja kaikki ne talousyksiköt, alueet ja ihmiset jotka eivät tässä taloudessa toimi hyvin, hylätään. ”Toisaalta, mikä tahansa potentiaalinen arvon lähde, mistä paikasta tahansa, yhdistyy ja ohjelmoidaan tuottaviin uuden talouden verkostoihin. […] Kulttuurinen ilmaisu kuvioituu globaalin, elektronisen hypertekstin kaleidoskoopin ympärille” (os, Castells 2001, 169). Toisin sanoen, Castells näkee internetin teknologian ja verkkotalouden luovan omnipotentit kaiken yhdistävän järjestelmän, jossa on joko sisällä tai ulkona, ja johon kaikki kulttuurinen ilmaisu väistämättä linkittyy (ellei kuulu fundamentalistiseen, verkkoyhteiskunnan kieltävään kulttuuriseen kommuuniin).

Castellsin näkemykset ilmentävät halua palata strukturalistiseen, ehkä jopa uuskolonialistiseen metafysiikkaan, jonka yhteys arkielämään ja talouden fyysisiin ilmentymiin on kohtalaisen epäselvä. Tohtisiko tätä näkemystä kutsua järjettömäksi? Riippuu tietenkin, mistä näkökulmasta omnipotenttius on mahdollista. Ainoa kulttuuristen kertomusten positio, joka mahdollistaa Castellsin kaikkivoipaisen näkemyksen, on Himasen suosima ”God”.

Koska Pekka Himanen tohtii päättää Hakkerietiikan varsin kristillisissä merkeissä, voisi ehkä lievän ironisesti todeta kyseessä olevan uskonnollis-mytologinen projekti. Kirjan Random House –laitoksen kannessa komeilee kullattu tähti. Informationalismin ihmettä todistavat kollegiaalisesti isä (Manuel legitiimiyden takaajana), poika (Pekka maanpäällisenä toteuttajana) ja Moses (Linus lakeineen). Ketkä tunnustautuvat uskovaisiksi?

Pahoitteluni mahdollisista sitaattien käännösten epätarkkuuksista.

Lähteet

Castells, Manuel (2001): “Informationalism and the Network Society”. Epilogue in Pekka Himanen,The Hacker Ethic and the Spirit of the Information Age. Prologue by Linus Torvalds. Epilogue by Manuel Castells. Random House, New York.

Himanen, Pekka (2001): The Hacker Ethic and the Spirit of the Information Age. Prologue by Linus Torvalds. Epilogue by Manuel Castells. Random House, New York.

Torvalds, Linus (2001): “What Makes Hackers Tick? a.k.a. Linus’s Law”. Prologue in Pekka Himanen, The Hacker Ethic and the Spirit of the Information Age. Prologue by Linus Torvalds. Epilogue by Manuel Castells. Random House, New York.

Helsingin Sanomissa 10.3.2001 julkaistu Timo Paukun artikkeli Internetin maailmanhallitus kohoaa valtioidenkin yläpuolelle kertoo ICANN:ista (The Internet Corporation for Assigned Names and Numbers). http://www.helsinginsanomat.fi/uutiset/juttu.asp?id=20010310UL1&pvm=20010310&a=1