|
mediumi 1.0 10.12.2001 Susanna Paasonen Minne menit, kyberavaruus? Kriittisyys agendalla Internet Research 2.0 -konferenssissa Uskotko että sukupuolitetut, seksualisoidut ja etniset identiteetit liudentuvat netissä? Puhutko usein surffaavasi tai matkustavasi kyberavaruudessa? Tunnetko omaksesi John Perry Barlowin muotoilun kyberavaruudesta politiikasta ja vallasta puhtaana vapauden ja itseilmaisun paralleelitodellisuutena? Maistuuko sinulle kyberi? Kolmas aalto Edellisen kaltaisten, eittämättä banaalien kysymysten pohtimista on vaikea välttää kartoitettaessa Internet-tutkimuksen vaiheita ja nykytilaa. Toisaalta kysymysten banaalius ja kielen päälle herahtavien vastausten automaattisuus ("No ei kai!"; "No ei kai kukaan!"; "Kamoon!") kuvastaa hyvin vajaassa kymmenessä vuodessa tapahtuneiden keskustelun painopisteiden siirtymistä sekä kentän kasvavaa itserefleksiivisyyttä. 90-luvun puolivälin innostunut nettitutkimus, joka innostui virtuaaliyhteisöistä, erilaisilla MUD ja MOO -hahmoilla leikkimisestä ja käyttäjien oletetusta vapaudesta keksiä itseään jatkuvasti uudelleen tietoverkkojen "kybertilassa", on alkanut toimia eräänlaisena toiseutena, johon nykyisiä tutkimusotteita suhteutetaan. Niinpä myös Minneapolisissa lokakuussa järjestetyssä, järjestyksessä toisessa kansainvälisessä nettitutkijoiden konferenssissa esitelmä jos toinenkin tuntui luotaavan omaa paikkaansa suhteessa muutaman vuoden takaiseen kyberdiskurssiin. Puhuipa konferenssin suunnitteluryhmään kuulunut David Silver nettitutkimuksen "aalloista", siirtymisestä ensimmäistä innostuksen aaltoa seuranneesta kritiikistä kolmanteen, kontekstuaaliseen ja empiiriseen tutkimukseen. Internet-tutkimus on kenttänä nuori, monitieteinen, hajanainen ja yhdysvaltalaisen tutkimuksen hallitsema - ei siis liene yllättävää, että yritykset tuoda nettitutkijoita yhteen ovat olleet suurelta osin yhdysvaltalaisjohtoisia ja teoreettisesti kirjavia. Niin myös Internet Research 2.0 -konferenssi. Tapahtuma oli nimetty jokseenkin tautologisesti, seurasihan se Kansasin yliopistossa syksyllä 2000 järjestettyä IR 1.0:aa, mutta jokseenkin yllättäen siihen oli myös edellisvuoteen verrattuna tehty ilahduttavia tutkimuksellisia päivityksiä. Siinä missä Kansasin pääluennot tarjosivat johdatuksia nettitutkimuksen eri suuntauksiin ja työryhmät tuntuivat olevan väärällään kyberpuhetta, virtuaaliruumiita ja moninaisia leikkisiä identiteettejä, nyt pernaruton ja kansallistunnon lävistäessä mediakulttuuria tutkijat kokoontuivat keskustelemaan myös paikantumisesta, historiallisuudesta, identiteetistä ja vallasta. Jo oli aikakin. Kulutettavia toiseuksia Yhteiskuntatieteellisten, julkisuutta, yhteisöllisyyttä ja demokratiaa koskevien kysymyksenasettelujen rinnalla konferenssissa tutkittiin representaatiota ja estetiikkaa, jotka ovat yleensä surullisen aliedustettuja nettitutkimuksen valtavirrassa. Tai näin ainakin oli niissä sessioissa, jotka ohjelmavihkosesta ruksin ja joihin suunnistin: konferenssin tarjotessa ohjelmaa lähes neljän päivän ajan aamukahdeksasta iltakuuteen neljän päällekkäisen työryhmäsession ja yhteensä parin sadan esitelmän voimalla oli osallistujan osattava shopata määrätietoisesti itseään kiinnostava aines. Omalla kohdallani tämä oli Internetin kulttuurinen tutkimus, jonka painotukset vaihtelivat retoriikan tutkimuksesta netin seksuaalisiin käytänteisiin, metaforien tutkimuksesta ja kaupallisuuden diskursseista sukupuoleen ja etnisyyteen. Valikoivan kuluttajan linjaani noudattaen suunnistin erityisesti Lisa Nakamuran pääluennolle "The Work of Race in the Age of Digital Reproduction". Nakamura, joka on osatoimittanut ensimmäisen nettiin, entisyyteen ja rotuun keskittyvän kirjan Race in Cyberspace (Routledge 2000) on juuri julkaisemassa samoista teemoista niinikään ensimmäistä monografiaa, Cybertypes: Race, Ethnicity, and Identity on the Internet (Routledge 2002). Nakamuran edustamassa tutkimuksessa loputtomasti toistettu, kasvottoman kommunikaation tuottamaa vapautta julistava kasku, "netissä kukaan ei tiedä oletko koira", menettää pointtinsa jokseenkin täysin. Leikkisän vaihtoehtotodellisuuden sijaan netti valottuu diskursiivisena puhetapojen ja käytänteiden tilana, jossa käyttäjille tuotetaan hyvinkin jäykkiä ja stereotyyppisiä sukupuolitettuja ja rodullistettuja identiteettiasemia. Myös Internetissä on siis koiria ja isäntiä. Nakamura on tutkinut sukupuolta ja rotua koskevien stereotypioiden uusintamista netin keskusteluryhmissä "identiteettisurffailuna", jossa käyttäjät kehittävät itselleen erilaisia roolihahmoja. Tämän kehittämisen ja keksimisen vapaus on kuitenkin kyseenalaista "geishojen" merkitessä japanilaisia naisia ja "gangstojen" afrikkalaisamerikkalaisia miehiä. Hahmojen keksimisessä aktivoidaan sukupuolta, kansallisuutta, seksuaalisuutta ja etnisyyttä koskevia stereotypioita, kuten myös muiden tuottamien esitysten tulkinnassa. Näissä "virtuaali-identiteeteissä" ei siis ole välttämättä paljoakaan uutta tai tuoretta. Konferenssialustuksessaan Nakamura keskittyi erityisesti uuden teknologian mainoksiin sekä niissä käytettyihin, oletettavasti teknologian ja kommunikaation globaaliutta merkitseviin etnisiin ryhmiin, tapoihin joilla rotua ja etnisyyttä on hyödykkeellistetty. Tässä prosessissa valkoinen yhdysvaltalaisuus ilmenee normina, jota rikotaan harvoin esittämällä maan muita etnisiä ryhmiä. Sen sijaan "värikkäät toiset" löydetään eri maista ja mantereilta. Esityksessään Nakamura keskittyi lapsia kuvaaviin televisiomainoksiin, joissa eri kansallisuuksia ja etnisyyksiä edustaneet lapset merkitsivät alkuperää ja eroa vakuuttaen vastaanottajalle, että myös netin aikakaudella ihmiset tulevat olemaan erilaisia, asumaan eri puolilla maailmaa ja pukeutumaan eri tavalla - mutta kaikki tulevat puhumaan englantia. Internetin mainoskuvastot on kyllästetty globaalin kommunikaation vaivattomuutta havainnollistavilla toiseuksien kuvilla, jotka Nakamura liittää etnisten ryhmien ja koneiden välisiin analogioihin, ovathan sekä siirtomaiden väestö, orjatyövoima että halvan työvoiman maiden ihmiset instrumentteja, joiden avulla lännen teknis-taloudellista ylivoimaa on rakennettu ja uusinnettu. Naiset ja lapset auttavat myymään teknologiaa mutta myös rakentamaan sitä - sekä tarvittaessa toimivat koneen paikalla. Kuinka vanha on vanha? Lisa Nakamuran edustama kulttuurintutkimuksellisen tutkimus keskittyy paitsi Internetissä julkaistaviin aineistoihin ja niiden käyttäjiin, myös muissa medioissa kiertäviin nettikuvastoihin sekä tapoihin puhua uudesta mediasta ja kuvittaa sen mahdollisuuksia. Kuten Nakamuran alustusta seuranneessa keskustelussa ilmeni, hänet sijoitetaan nettitutkimuksen "uuteen koulukuntaan", joka käsitteellistää nettiä populaarina ja keskeisesti myös kuvallisena mediana "vanhan koulukunnan" keskittyessä nettiin tekstipohjaisena kommunikaatiovälineenä. Vanhan ja uuden välinen juopa kulkee tässä tapauksessa graafisten www-selainten julkistamisessa ja sitä seuranneessa "välineen olemusta" koskeneessa torassa. Konferenssimuistiinpanoja selatessani pysähdyin pohtimaan Internet-tutkimuksen ajallisuutta laajemminkin. Kun yleisesti ottaen kulttuurintutkimuksessa vuonna 1997 julkaistu kirja on lähtökohtaisesti tuore ja kymmenisen vuotta sitten julkaistujen teosten ympärillä käydään yhä tiivistä debattia, saatetaan nettitutkimuksen yhteydessä puhua vuoden 1995 teoksista kuin esihistoriasta. Internetin mahdollisuuksia luotaavien teorioiden ja niitä seuraavien akateemisten tähtikuvien elinkaari on radikaalisti lyhyempi kuin vaikkapa mediatutkimuksessa laajemmin: ajatellaanpa vaikka Howard Rheingoldin, Sherry Turklen, Mark Deryn tai Sadie Plantin siirtymistä historiallisten hahmojen kategoriaan vain jokunen vuosi heidän menestysteostensa ilmestymisen jälkeen. Hitaamman tutkimuksellisen syklin sijaan kierto kybertähteyden valokeilassa noudattaa eräänlaista kuvitteellista, teknisiä sovelluksia mukailevaa netin ajallisuutta. Mainittujen tutkijoiden kirjat ilmestyivät ennen javascriptiä tukevia selaimia, ennen Flashia ja e-talouden kuraa, eli "aikoja sitten". Huolimatta siitä, että useiden menestysteosten ja teorioiden elinikä tai "puolittumisaika" on hyvinkin lyhyt, on tässä ajallisuudessa tutkimuksen näkökulmasta jotain hyvinkin ongelmallista. Jos muutaman vuoden takainen teos lakkaa olemasta relevantti kommentoinnin kohde, ja sitä pitäisi lähestyä historiallisena monumenttina enemmän kuin nykykulttuuria koskevina argumentteina, ei tutkimuskentän itseymmärrys voi kehittyä kummoiseksikaan. Vaikka David Silverin esittämä nettitutkimuksen aaltomainen kehitysmalli on selkeydessään ja progressiivisuudessaan vetoava, on myös huomioitava että nämä aallot ovat päällekkäisiä, limittäisiä ja menevät moneen suuntaan. Kuten Lisa Nakamura totesi, vilaukset tietokoneiden, nettiyhteyksien ja mobiiliteknologian mainontaan ja julkisuusteksteihin todistavat vapautta julistavan kyberdiskurssin elävän ja voivan hyvin. Alussa esittämiäni (banaaleja) kysymyksiä on siis syytä toistaa ja tutkiskella vielä jonkun aikaa, mikäli halutaan ymmärtää nettisanaston rakentumista tai tapoja, joilla vallan ja politiikan toimintoja on häivytetty puhumalla vapaudesta. Ymmärtääkseni valtaa ja identiteettiä koskevat kysymykset ovat ajankohtaisia myös IR 3.0 -konferenssissa, joka järjestetään syksyllä 2002 Maastrichtissa. Linkki: IR 2.0: INTERconnections – The Association of Internet Researchers Second International Conference, Minnesotan yliopisto, Minneapolis, 10.-14.10.2001 |