|
Mediumi 1.1
Timo Kopomaa Kännykkä, paikkaan kiinnittyminen ja samanrytmisyys
Yhteyksien kautta tunnustellaan maailman suonta. Nykynomadit tulevat omilta suunniltaan ja asettuvat aloilleen paikkoihin, jotka eivät aiemmin ole olleet keskuksia. Kännykkä on nykyajan uuspaimentolaisen kompassi ja luotain, jolla suunnistaudutaan arjessa, hakeudutaan omiin verkkoheimoihin ja selviydytään työn ja vapaa-ajan haasteista. Edeltävät hetket ovat loputtomasti luomassa uudelleen jokaista nykyhetkeä. Malttamattomasti suunnistaudutaan kohti tulevaa. Postmodernilla ihmisellä on juuret, joita hän kantaa mukanaan.
Uusia yhteyksiä Kännykällä on "puhkottu" yhteyksiä ihmisten välille, mutta muotoiltu matkapuhelin on myös henkilökohtainen imagon muokkauksen työkalu ja identiteetin rakentamisen väline. Vaikka tiettyä arkistumistakin on tapahtunut, on matkapuhelin yhä esittämisen väline. Kännykkäkulttuuri ei tunnetusti ole myöskään yksin henkilökohtaista viestintää ja siltä osin elämäntapaa atomisoivaa, sillä ainakin nuoret laativat viestejä kimpassa. (Coogan & Kangas 2000; Inkinen 2000; Kasesniemi & Rautiainen 2001; Oksman & Rautiainen 2001.) Kännyköiden näyttöruutuun tilattavien logojen ja soittoäänten suosiota nuorten keskuudessa selittänee halu kommunikoida ja merkitä omaa viestintäympäristöään. Logot tai muut kuvakkeet ovat kuin tatuointeja iholla. Mielikuvien rakentamisen tarve yltää yksilön itsensä markkinointiin. Kyse on elämäntavan tyylittelytaipumuksesta, mutta myös kulttuurimme kuvallisesta ylenpalttisuudesta.
Paikkoihin kiinnittyminen: mitä, missä, miten? Matkaviestinten paikannuspalvelut osoittavat meille selkeästi, että paikoilla on merkitystä. Paikannusten avulla voidaan selvittää kännykän kantajan sijainti, tietyn palvelupisteen sijainti sekä erinäiset osoite- ja yhteystiedot. Mobiilit paikkatietopalvelut ovat palveluja, joiden käyttäjä saa reaaliaikaista ja merkityksellistä tietoa ympäristöstä, jossa hän on tai jonne hän on menossa. Myös matkapuhelimien kuvaviestintäominaisuudet tarjoavat nopeaa tietoa tapahtumista ja asioista, kuten koti, kesäpaikka, luonto, turistimaisemat. Nämä paikantuvat aina johonkin tilaan (Koskinen et al. 2001). Paikannuspalveluilla on viitattu palveluihin, jossa käyttäjän mobiili viestintälaite paikannetaan. Paikannetuista palveluista on kyse silloin, kun tietyn palvelupisteen sijainti ilmoitetaan kännykkään. Matkapuhelin valmistajat ovat hallinneet mobiileita päätelaitemarkkinoita viimeiset vuodet. Haastajina ovat olleet kämmentietokoneet ja PDA-laitteet (Personal Digital Assistant). Niitä on käytetty lähinnä ajanhallintaan tai lyhyiden muistiinpanojen tekoon. Nokian Communicator lienee tunnetuin esimerkki edellä mainittujen laitteiden ominaisuuksia yhdistelevästä hybridimallista, älypuhelimesta. Internet-yhteydellä varustetun matkapuhelimen hyödyllisyyteen ja välttämättömyyteen kansalaiset suhtautuvat vielä empien. Vain joka seitsemäs vastaaja Suomen Trenditieto Oy:n tutkimuksessa (2000; ks. Marski 2001, 49) arvioi tällaisen palvelun erittäin hyödylliseksi, kun kaksi kolmasosaa kyselyn vastaajista tunnisti kyllä matkapuhelimen tärkeyden. Käyttäjäkunnan tottumukset saattavat kuitenkin heilahtaa suuntaan tai toiseen varsin nopeasti. Kuvaavaa on, että henkilökohtaisen navigoinnin tulevaisuusselvityksessä (NAVIfuture) tulevaisuus on asetettu ei yhtään etäämmälle kuin jo runsaan kahden vuoden päähän, vuoteen 2005 (!). Teknologiset harppaukset ovat synnyttäneet suuria odotuksia tele- ja mobiiliviestinnän kehityksen suhteen. Kun teknologian historian tutkijat ovat kiinnostuneita myös lähitulevaisuudesta, joka on historioitsijalle tulevaa historiaa, näyttää "aika" todellakin tihentyvän tutkimusnäkökulmasta riippumatta sekä televiestinnän arkielämän vaikutuksia kuvaavissa tutkimushavainnoissa, joista enemmän hieman jäljempänä. Useimmat kännykän haltijat ovat todennäköisesti ilmaisseet joskus puhelun vastaanottopaikaksi jonkin muun ympäristön kuin sen, missä itse asiassa ovat olleet. Paikoilla on siis eroa, vaikka viimeisten vuosikymmenten on nähty olevan paikasta irtautumisen aikakautta (Heinonen 2000, 17-21). Yhä ihmisten välisiä fyysisiä tapaamisia edeltää liike, liikkuminen. Näitä paikkoihin sidottuja kohtaamisia puolestaan voivat edeltää useat sähköisesti vaihdetut viestit ihmisten fyysisen tapaamisen ehkä koskaan todentumatta. Eräänä osoituksena nykyihmisen jatkuvasta liikkeelläolosta ja mobiilista viestintäkulttuurista on, että matkapuhelimet ovat nyt yksi uusimmista löytötavaratoimistojen kadotetuista ja löydetyistä esineistä. City-lehden mukaan (1/2001) poliisin löytötavaratoimistoon Helsingissä tuodaan viikoittain puolisen sataa kännykkää. Urbaani legenda on, että helsinkiläiset taksikuskit eivät vaivaudu palauttamaan asiakkaidensa taksiin unohtamia puhelimia, vaan heittävät ne vaivojensa säästämiseksi Lauttasaaren sillalla autonsa ikkunasta mereen. Tavaroitaan hukkaava henkilö taas suosii ostopäätöksessään käytettyä kännykkää. Nykyihmisellä on runsain mitoin teknisiä mahdollisuuksia voittaa ajan ja tilan rajoituksia, mutta oman ja muiden viihtyvyyden ja turvallisuuden vuoksi pyrimme käytännössä rajoittamaan nopeuttamme ja liikettämme. Erinäiset "vauhdin rajoittimet" löytyvät paitsi viestinnässä, myös liikkumisessa, ajankäytössä ja sosiaalisissa suhteissa. Viestintää ja samalla kiihtyvää ja jatkuvaa yhteydenpitoa rajoittavia "esteitä" ovat esimerkiksi kännykän käytön kieltävät säännöt ja käytöstavat, puhelinvastaajat, soittokopit, soittojen kustannusten maksurajoitukset, kännyköiden julkisen käytön estävät laitteet (teknisesti tuotetut kännykkäkatveet) tai asiakkaan säilöön antama kännykkä esimerkiksi ravintolassa. Toiminnan kannalta vauhdin rajoitus voi merkitä hidastusta, pysäytystä, rajoitettua käyttöä tai käytön estoa. Hyvin harvoin huomautamme ääneen kanssaihmisten kännykän käytöstä. Pitkiä katseita kyllä luomme kännykkähäiriköille. Poikkeuksellinen oli kuulemani nuoren naisen kommentti yliopistollisen kirjaston lukusalissa: "Olisit voinut mennä kauemmas puhumaan!". Kännyköiden julkiset käyttötilanteet ovat edelleen, ehkä hieman yllättävästi, keskusteluttaneet ihmisiä meillä ja muualla [1].
Kännykkäyhteys "kolmantena paikkana" Matkapuhelin on mahdollista tulkita siis yhteydenpidon välineenä eräänlaiseksi "virtuaaliseksi paikaksi" kodin ja työpaikan rinnalla ja näiden ulkopuolella (Kopomaa 2000, 102-107). Näin kännykkä yhteyksineen on "kolmas paikka", arkisella tavallaan kohtauspiste ja suosittu oleilupaikka. Kaupunkimaisessa elämäntavassa on sijaa neutraalille maaperälle, sellaiselle, jossa voi kohdata läheisen ystävän tai tutun. Matkapuhelin tarjoaa paikan, jonne voi vetäytyä silloin, kun itseä sattuu miellyttämään. Jutustelu on kolmansissa paikoissa ensisijainen toiminto ja pääasiallinen yksilöllisyyden ja persoonan esittämisen tapa. Samoin jutustelu leimaa matkapuhelinten käyttöä niiden tarjotessa mahdollisuudet laajentuneeseen ja elävään keskusteluun. Kolmannet paikat otetaan selviöinä, ja useimmilla niistä on matala profiili - kännykän tapauksessa matala soittokynnys yhteydenottoon. Kolmantena paikkana kännykkäkeskustelulle on ominaista leikkimielinen tunnelma, joka asettuu muiden vakavampaa käyttäytymistä vaativien "tilojen" vastakohdaksi. Yhteydenpidon paikkana kännykkä tarjoaa emotionaalisia etuja, keskustelua, rentoutumista, ystävyyttä ja tunteen yhteisöön kuulumisesta. Matkapuhelinkeskustelun nautinto, kahden henkilön jakama kohtaaminen, teletreffit, on ympäristöönsä nähden täysin yksityinen, oma henkilökohtainen vapauden vyöhyke. Pitkät ja syvälliset keskustelut eivät lähtökohtaisesti kuulu kännykkäkulttuuriin, sillä puhelun vastaanottajan kyvystä ja halusta käydä keskustelua ei ole ennakkotietoa. Ymmärretään, että kännykän haltija ei ole varautunut soittoon eikä keskusteluympäristö ehkä ole vapaa keskustelun rajoituksista. Kyse ei ole pikayhteydestä vain siksi, että yhteyksiä otetaan spontaanimmin kuin perinteisessä puhelimessa, vaan myös siksi, että keskustelu jätetään usein lyhyeksi. Useimmiten kännykkäkeskustelut kestävät alle viisi minuuttia. Kännykän funktio kolmantena paikkana "velvoittaa" kodin ja työn ja näiden aikataulujen ulkopuolella. Kännykkää käytetään eritoten kodin, työpaikan ja koulun, ulkopuolella - ennen näihin tiloihin saapumista, väliaikoina ja jälkeenpäin. Kyse on viihtymisestä ja "kuolleiden hetkien" elävöittämisestä eli olon mukavaksi tekemisestä siellä, missä kulloinkin on, ennalta suunnittelematta ja aikatauluttamatta. Kännyköiden luodaan kiireestä irtautunut rentoutuneen jutustelun tila ja tilaisuus. Ex tempore -soitot ovat osoitus yhteyden pidon spontaanisuudesta. Aika viipaloituu lyhytkestoisiksi episodeiksi, jotka rytmittävät yksilöiden suunnistautumista arjessa. Kolmannen paikan keskustelulle on tyypillistä, että se valtaa keskustelijan ja tietoisuus ympäristöstä jää taustalle, siksi ennakkoon on saatettu vetäytyä omaan rauhaan ottamaan yhteyksiä tai vastaamaan viesteihin.
Samassa rytmissä Nuoret "telesurffarit" ovat jatkuvalla matkalla kutomassaan verkossa, jossa kaikilla tutuilla on kännykät. Kyse ei siis olisi edes yhteydenpidon välineestä vaan yhdessäolon välineestä. Entä tekeekö synkronissa eläminen yhteisöstä haavoittuvamman, kun yhteisöllinen sidos on ikään kuin jatkuvan testauksen alla. Merkitseekö samanrytmisyys siis yhteisölle epävakautta, jos ja kun ollaan myös pakotettuja yhteisösitoutuneisuuteen. Tavoitettavuus saattaa näin näyttäytyä yhteydenpidon ja vastaamisen pakkona, vaikka lähtökohtaisesti jokaisella on oikeus antautua valintansa mukaan vastaamattomuuden epäseuralliseen mielentilaan. Nomadiset, urbaaniin liikkuvaan elämäntapaan sovitetut, henkilö- ja ryhmäkohtaiset jaetut aikataulut toteutuvat yleisen, lineaarisesti mitattavan ajan rinnalla. Lineaarinen aika on määritelmänsä mukaisesti mekaanista, luonnon rytmistä irrallista ja aina pienempiin yksiköihin jaettavissa olevaa aikaa. Matkapuhelimen aikatauluttamassa yhteiskunnassa vaikuttaa näin sosiaalinen, rytminen aika, jonka perusta on samantahtisuuteen nojaavissa vuorovaikutussuhteissa. Yksilöllinen, yhteisöllinen ja jaettu aikakokemus lomittuvat. Toistuvat yhteydenotot ja ryhmäkoordinaatio jäsentävät arkea. Ne jakavat päivän elämää koossa pitäviin pieniin projekteihin. Lyhyellä aikavälillä aikataulut ovat saattaneet epäsäännöllistyä, mutta kännykkäyhteiskunnan viestintä muutosten arkistuttua toisiaan seuraavat yhteydenotot ovat hakeneet oman tila-aika-maantieteellisen tahtinsa. Monissa ammateissa työtä on viime vuosikymmeninä totuttu tekemään ja vapaa-aikaa viettämään pidentyneessä vuorokausirytmissä. Kännykkä tarjoaa lineaarisesta ajasta piittaamattoman ja perinteisiä yhteydenoton ja yhteydenpidon ajankohtia ja järjestelyjä ylittävän välineen. Tarkka ajanmittaus ei ole aiemmassa määrin välttämätöntä toimintojen ja tapaamisten koordinoimiseksi. Kurinalainen ihmistyyppi korvautuu välittömien tarpeidensa ja toiveidensa mukaan orientoituvalla ihmisellä. Tarkkojen kelloaikojen sijaan tärkeämpää on tavoitettavuus. Matkapuhelin rytmittää sosiaalista aikaa entistä joustavammin. (Kopomaa 2000, 42-54; Krietzman 1999; Melucci 1989.) Matkapuhelimen käytön myötä on voimistunut uusi aikakäsitys. Rytminen aikakäsitys huomioi ajan syklisyyden, joka pohjaa vuodenaikoihin, vuorokaudenaikoihin ja biologiaan. Kännykän kanssa liikkuvalle tai liikkumattomalle tavoitettavuus laajene valveillaolonaikaan ja erilaisiin vireystiloihin. Ihmiset seuraavat yksilöllistä, sisäistä aikaansa ja kollektiivista ryhmän aikaa. Moninaisten asioiden rytmitys, kyky hallita aikaa leimaa nykyihmisen elämää. Synkronointi viittaa eri syklissä olevien muutosten vaiheutumisasteeseen. Oikeita ihmisiä on tavattava oikeilla hetkillä ja määrättyjen asioiden toimittaminen edellyttää niiden oikea-aikaista suorittamista. Tapahtumilla on suuntautuneisuus, kännykkäyhteyksissä se on usein lähitulevaisuus. Kännykkäyhteydenotto on siis etukäteisjärjestely, jolla ennakoidaan vastaista kohtaamista, muistutetaan yhteisistä toiminnankentistä tai laaditaan konkreettisia ehdotuksia yhteisten jaettujen hankkeiden toteuttamiseksi. Elämä ja arki ankkuroidaan samassa rytmissä toimiviin ja tavoitettavissa oleviin ihmisiin. Kännykkäyhteyksissä ja nykyihmisen "riskien" hallinnan tavoittelussa korostuu sosiaalisen ajan merkitys. On löydettävä uudet "turvapaikat" menetettyjen tilalle. Etäviestintäteknologia on siis uudistanut suhdettamme paitsi paikkaan, myös aikaan. Aikakäsityksen lineaarisuuden murtuminen ja vähintäänkin sen uudelleenarviointi on käsillä.
Muuttuva kaupunki Julkinen elämä on yhteisöllisten yhdessäolon muotojen sijaan painottunut modernissa yhteiskunnassa individualistisesti. Tätä yksilöllistymisprosessia henkilökohtaiset kannettavat viestintävälineet ovat osaltaan jatkaneet. Samalla vastakkainen suuntaus on, että ne myös liittävät yksilön laajempaan verkostoon. Uudet urbaanit heimot parveilevat samanrytmisinä, "parviäly" viitoittaa porukoiden kohtaamisia. Yhteen kokoontumisia ja sosiaalisen vuorovaikutuksen moderneja muotoja julkisissa kaupunkitiloissa ovat liikkuva kohtaaminen kaduilla ja esimerkiksi odotustiloissa ja julkisissa kulkuneuvoissa (Bauman 1995, 44-45). Nykymaailman tiloja on kuvattu epäpaikkoina, joita tyypillisesti ovat matkustajien tilat ja esimerkiksi lentokenttien odotushuoneet, kauppakeskukset ja moottoritiet (Augé 1995). Kannettava viestintäväline on tarjonnut uuden lisämahdollisuuden julkisilla paikoilla pysymiseen ja olemiseen. Näin epäpaikat ovat saaneet uuden toiminnallisen sisällön. Aktiivisinta kännykän käyttöaikaa kaupungin julkisilla paikoilla lienee 11 ja 21 välinen aika siten, että sesongit asettuvat klo 13 ja 19 aikoihin. Pieni tihentymä kännykän käytössä on vielä yöllä kahden aikaan, kun ravintolat sulkevat ovensa (Fabritius 2000). Internetin maantiedettä tutkinut Anthony Townsend (2000) on eräs harvoista tutkijoista, allekirjoittaneen ja sosiologi Pasi Mäenpää lisäksi, jotka ovat olleet kiinnostuneita matkapuhelinten vaikutuksista kaupunkiin, elämäntapaan, miljööseen ja näiden muutosten yhteydestä kaupunkisuunnitteluun. Townsend on kuvannut kännykkätilaa (phone-space [2]). Se on henkilökohtainen reviiri, joka yhdistää ihmisiä. Sieltä rakentuvat yhteydet ystävä- ja tuttavaverkostoon. Hetkellisyyden keskus, tässä ja nyt -paikka, muodostuu sinne, mistä yhteyksiä milloinkin otetaan. Mobiilin viestinnän "paikattomuus" on merkinnyt paitsi tilapäistä toiminnallista tihentymistä, myös arkisten vuorovaikutustilanteiden hajautumista.
Kaupunkisuunnittelun uudet haasteet Matkapuhelinviestintä on sulautunut osaksi olemassa olevaa kaupunkikulttuuria. Havainto kaupungista on muuttunut, mutta toistaiseksi tämän on ymmärretty olevan jotakin, joka pääosin on ihmisten yksityiseen elämänpiiriin kuuluvaa ja kaupunkisuunnittelijan kannalta myös "paikatonta", siksi yhteys suunnitteluun on jäänyt etäiseksi. Ehkäpä erinäisten "kännykättömien, hiljaisten vyöhykkeiden" järjestäminen inspiroi kaupunkisuunnittelijoita lähitulevaisuudessa!
Viitteet [2] Townsendin phonespace:
Lähteet Bauman, Zygmunt (1995). Life in Fragments. Essays in Postmodern Morality. Blackwell, Oxford. Coogan, Kaisa & Kangas, Sonja (2000). Nufix - Nuoret ja kommunikaatioakrobatia. Nuorisotutkimusverkosto & Elisa Communications. Fabritius, Maari (2000). Katumuisti - 50 tositarinaa Helsingistä. Julkaisematon opinnäyte, kirjallinen osa. Medialaboratorio, Taideteollinen korkeakoulu. Heinonen, Sirkka (2000). Etäläsnäolon liikenteelliset ja ympäristölliset vaikutukset. LYYLI-raporttisarja 21. Liikenneministeriö. Edita, Helsinki. Inkinen, Sam (2000). Kybermaailma ja (uus)mediakulttuuri identiteetin rakentajana - Lähtökohtia, ongelmia, peruskäsitteitä. Kasesniemi, Eija-Liisa & Rautiainen, Pirjo (2001). Kännyssä piilevät sanomat. Nuoret, viesti ja väline. Tampere University Press, Tampere. Kopomaa, Timo (2000). Kännykkäyhteiskunnan synty. Tihentyvä arki, tiivistyvä kaupunki. Gaudeamus, Helsinki. |